Varautuminen on muutakin kuin maskeja

Terveysjärjestelmät ovat osa yhteiskuntien kriittistä infrastruktuuria. Niiden kriisivalmius on yhteiskuntien toimintakyvyn kannalta keskeistä. Terveysjärjestelmien suorituskyvyn mittaamista ja arviointia on kehitetty pitkään ja useat kansainväliset organisaatiot ovat kehittäneet tähän arviointityökaluja.

Maailman terveysjärjestö WHO on vuodesta 2016 lähtien arvioinut eri maiden terveysjärjestelmien kriisivalmiutta Joint External Evaluation (JEE) -työkalun avulla. Itsearvioinnista, kenttävierailuista ja haastatteluista koostuva arviointi toteutettiin Suomessa vuonna 2017 (1).

Suomen terveysjärjestelmä sai erinomaiset arviot etenkin yhteistyöstä eri kansanterveystoimijoiden kesken, terveysjärjestelmän henkilöstön ammattitaidosta sekä kattavista seuranta- ja tietojärjestelmistä.

Toisaalta arvioinnissa varoitettiin omahyväisyydestä, sillä järjestelmä ei ollut pitkään aikaan kohdannut vakavaa kriisiä. Arviossa pidettiin tärkeänä, että varautumiseen ja valmiuteen suunnataan jatkossakin riittävästi resursseja hyvästä tilanteesta huolimatta.

COVID-19-pandemia koetteli terveysjärjestelmiä kaikkialla maailmassa ja toimi stressitestinä myös Suomen terveysjärjestelmän kriisinkestävyydelle ja valmiudelle (2,3,4,5). Akuuttivaiheen väistyttyä järjestelmän toimintaa pandemian aikana voidaan arvioida suhteessa JEE-arvioinnin tuloksiin.

Koronapandemia testinä kriisivalmiudelle

Suomessa terveysjärjestelmä tuli monen muun maan tavoin yllätetyksi koronapandemian alkaessa. Pitkään ei pidetty todennäköisenä, että koronapandemian kaltainen kriisi voisi aiheuttaa merkittävän kansallisen uhan. Tilanteen vakavuuteen havahduttiin laajalti vasta sen jälkeen, kun tieto Italian järjestelmän romahduksesta saavutti Suomen.

Suojavarusteiden huono saatavuus keväällä 2020 on ollut paljon esillä julkisuudessa. Kriisivalmiuden ja varautumisen näkökulmasta tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. Huomiota on kiinnitettävä myös kriisin kehystämiseen, tiedonkulkuun ja henkilöstön jaksamiseen sekä vuorovaikutukseen ja viestintään (taulukko 1).

Esimerkiksi tiedonkulun ja roolituksen haasteet johtivat terveydenhuollossakin palvelujen järjestämisen kannalta hankaliin tilanteisiin ja henkilöstön kuormittumiseen. Henkilöstö on terveydenhuoltojärjestelmän kriisinkestävyyden keskeinen kivijalka, mutta työntekijöiden riittävyyteen ja jaksamisen tukemiseen ei varautumisessa ollut juurikaan panostettu.

Valmiuden ja varautumisen arviointi

Koronapandemian esiin nostamat puutteet kriisivalmiudessa viittaavat siihen, ettei JEE-arvioinnissa ole ehkä riittävästi huomioitu Suomen terveysjärjestelmälle luonteenomaisia piirteitä, kuten alueellisen ja paikallisen tason merkitystä tartuntataudin torjuntaan liittyvissä toimissa. Varautumisessa ei myöskään ole kyse vain materiaalisesta varautumisesta (esim. suojavarusteet), eikä se voi perustua vain hyvin ennakoitavissa oleviin tai pistemäisiin, lyhytkestoisiin kriisiskenaarioihin (6).

Varautumisen määrittelyä onkin laajennettava niin, että se kattaa myös inhimillisiä ja tiedonvälitykseen liittyviä tekijöitä sekä esimerkiksi valtaan liittyviä konflikteja (taulukko 1).

Toisaalta Suomi on selviytynyt koronapandemiassa kansainvälisesti vertailtuna varsin hyvin. Muun muassa alueellinen asiantuntijaosaaminen, nopea päätöksenteko, lääkehuollon varautuminen sekä kyky testauskapasiteetin nopeaan kasvattamiseen ovat olleet avainasemassa (3,4).

Tilanne voisi olla toinen, mikäli Suomi ei olisi pandemian toisena vuonna saanut koronarokotuksia käyttöönsä osana EU:n yhteishankintaa. Suomen terveysjärjestelmässä ei siksi ole syytä tuudittautua omahyväisyyteen jatkossakaan.

Haasteita ja kehittämiskohteita

Suomessa varautumisen keskeisiä haavoittuvuuksia saattavat olla esimerkiksi lääkkeiden tai rokotteiden saatavuus ja kansalaisten luottamuksen mureneminen terveysjärjestelmää kohtaan tai sen eri toimijoiden kesken. Myös henkilöstön saatavuus ja osaaminen ovat keskeisiä varautumista haastavia tekijöitä.

Tutkimuksemme perusteella toimia varautumisen vahvistamiseksi ovat esimerkiksi jatkuva tilannekuvan ylläpitäminen, henkilöstön määrästä, jaksamisesta ja osaamisesta huolehtiminen sekä kansainvälisen yhteistyön vahvistaminen.

Pandemia nosti terveysjärjestelmät kriisivalmiuden keskiöön. Uudet hyvinvointialueet ovat keskeisiä toimijoita terveysjärjestelmien laaja-alaisessa varautumisessa. Varautuminen tuleviin kriiseihin edellyttää niiltä panostamista esimerkiksi henkilöstön jaksamiseen, osaamiseen ja hyvinvointiin sekä hoitotyön houkuttelevuuden lisäämistä. Kriisejä – kuten pandemioita – hoitavat ihmiset.

Tämä artikkeli perustuu RECPHEALS-hankkeeseen, joka kehittää keinoja suomalaisen terveydenhuollon muutosjoustavuuden, kriisivalmiuden ja huoltovarmuuden parantamiseksi. Hanke hyödyntää muun muassa politiikka-analyysiä, tapaustutkimuksia sekä laajaa haastatteluaineistoa (2,3,4,5,6).