Koululääkärin työ kohdentuu väärin

Kolme tuiki tavallista tapausta tosielämästä:

1) Ekaluokkalainen on levoton eikä jaksa keskittyä. Koulun tukitoimet vaikuttavat riittämättömiltä. Vanhemmat ovat uupuneita. Koululääkärin määräaikaistarkastus tehtiin, mutta ongelma ei noussut esiin.

2) Toista oppilasta ei koulussa juuri näy. Wilma-viestit kuitataan päänsäryllä, huonolla ololla ja vatsakivuilla. Opettajat, kuraattori ja psykologi ovat voimattomia, koska syyt ovat legitiimejä. Kohta poissaolojen sovittu raja täyttyy, ja on tehtävä lastensuojeluilmoitus.

3) Opettaja huolestuu ysiluokkalaisesta, joka on selvästi laihtunut. Tiedossa on, ettei nuori juuri koululounasta syö.

Jokainen tapaus liittyy mielenterveyteen. Yhtäkään ei silti voida hoitaa paljon puhutuissa matalan kynnyksen mielenterveyspalveluissa. Niistä puuttuvat pääsääntöisesti lääkäri ja mahdollisuus moniammatilliseen yhteistyöhön koulun kanssa. Erikoissairaanhoitoonkaan tapaukset eivät kuulu.

Paras paikka esimerkkitapausten hoitoon olisi kouluterveydenhuolto ja koululääkäri.

Näin ei tapahdu, koska koululääkäreitä ei saada palkattua riittävästi ja resurssit priorisoidaan terveystarkastuksiin. Niiden hyödyllisyydestä esitetään täysin vastakkaisia väitteitä (3,4). Kiista koskee vain lääkärintarkastuksia. Terveydenhoitajien työn arvoa ei kiistetä.

Erityishuomiota tarvitaan

Jos koulun tukitoimet levottomalle lapselle eivät riitä, koululääkäri voi antaa hänelle diagnoosin ja aloittaa mahdollisesti ADHD-lääkityskokeilun. Lääkkeestä on toisinaan ratkaiseva apu. Lapsi kykenee opiskelemaan, saa positiivista palautetta ja itsetunto kehittyy. Hän pääsee potentiaaliensa tasolle. (1)

Toistuvat päänsäryt ja vatsavaivat voivat viitata somaattiseen tautiin, mutta todennäköisempiä ovat toiminnalliset syyt. Lapsi ja perhe tarvitsevat silloin lääkärin tutkimuksen sekä perusteellisen keskustelun siitä, miten oireet saattavat syntyä. Muuten oireilu tapaa paisua sekä mutkistua, ja koulunkäynnin estyessä syrjäytymiskehitys pääsee pitkälle. (2)

Nuoren ihmisen laihtumisen taustalla on nyky-Suomessa tavallisesti syömishäiriö, mutta somaattiset syyt pitää sulkea pois. Siihenkin tarvitaan lääkäriä. Samoin siihen, että nuorelle ja perheelle selitetään, mistä on kyse. Syömishäiriöstä paraneminen vaatii pitkäjänteistä yhteistyötä, ja sairaus on potentiaalisesti tappava. Mitä nopeammin puututaan, sitä parempi on ennuste.

Kouluissa on muitakin ryhmiä, jotka tarvitsevat lääkärin erityishuomiota. 

Erityisesti mietimme maahanmuuttajia. Samoin asetusta, jonka pykälässä 13 vaaditaan erityisen tuen tarpeenmukaista järjestämistä (5). On vaikea ymmärtää, miksei tämän pykälän toteutumista valvota samalla innolla kuin ikäluokkatarkastuksia.

Kaksi kuplaa

Terveysasema on ainakin isossa kaupungissa henkisesti kaukana koulun arjesta. Terveysasemilla työskentelee kokeneita kollegoja, mutta myös vastavalmistuneita suorittamassa pakollista palveluaan. Vaihtuvuus on suurta, ja moniammatillista työtä koulun kanssa valitettavan vähän.

Suomi vaikuttaa jakautuneen kahteen rinnakkaistodellisuuteen.

Yhdessä kuplassa eletään edelleen 1970-lukua. Väestö on asunut samoilla seuduilla sukupolvesta toiseen. Kaikki puhuvat suomea tai ruotsia. Terveydenhoitajat ja lääkärit ovat paikkakuntalaisia ja ensimmäinen vakanssi on eläkevirka.

Toisessa todellisuudessa ihmiset muuttavat ja ammattilaiset vaihtuvat. Työntekijät hädin tuskin tuntevat toisiaan.

Ensimmäisessä kuplassa sama lääkäri ja terveydenhoitaja voivat hoitaa lasta vauvasta opiskeluikään asti. Ikään perustuvat määräaikaistarkastukset ovat tässä kontekstissa upea lisä. Lääkärikin oppii edistämään terveyttä, koska oppiaikaa on vuosikymmeniä.  ADHD, toiminnalliset oireet ja syömishäiriöt voidaan hoitaa oppikirjatyyliin, kun ammattilaisten yhteen hiileen puhaltaminen onnistuu helposti.

Urbaanimaailmassa lääkäreitä ei järjesty. Työ tuntuu kohdistuvan vääriin potilaisiin ja on muita huonommin palkattua. Absoluuttisesta lääkäripulasta ei ole kyse, eikä asiaa ratkaista pakotteilla. Me kirjoittajatkaan emme työskentele koulussa. Olemme hakeutuneet töihin, joissa kohtaamme lähinnä potilaita, joilla on huolia tai vaivoja, joihin vastaaminen kuuluu lääkärille.

Kannamme kuitenkin huolta lapsista ja nuorista, jotka eivät kuulu erikoissairaanhoitoon, joita perusterveydenhuolto ei tavoita ja jotka eivät päädy yksityisvastaanotoillemme.

Hämmentävää, että Suomessa on maailman massiivisin opiskeluhuoltojärjestelmä, mutta apua ei järjesty.