Kasvava kiinnostus tunteita kohtaan on leimannut niin ihmistieteitä kuin julkista keskustelua 2000-luvulla (1). Affektiivisen neurotieteen ja positiivisen psykologian kaltaiset tutkimusalat ovat vahvistuneet. Tunteet saavat palstatilaa myös politiikassa ja taloudessa.

Tunteissa ilmenee useiden psykiatristen oireyhtymien sitkeä ydin (2). Ihmiselämään ajoin kuuluvat alakulo, pelko tai kiukku eivät hälvene. Sen sijaan ne hallitsevat kokemusta esimerkiksi masennuksessa, ahdistuksessa ja persoonallisuushäiriöissä. Hoidossa näihin pyritään välillisesti vaikuttamaan esimerkiksi lääkityksellä, liikunnalla, rentoutumisharjoituksilla, psykoedukaatiolla tai muutoin kognitiota, tiedonkäsittelyä muokaten.

Tunteita voidaan kuitenkin muokata myös nimenomaisesti niihin itseensä keskittymällä, syventyen ja työstäen; siis emotionaalista prosessointia edistäen ja fasilitoiden. Tätä lähestymistapaa on yksityiskohtaisesti tutkittu ja kehitetty viime vuosikymmeninä – erityisesti humanistis-kokemuksellisesta perinteestä juontuneen, Suomessa verraten niukasti tunnetun tunnekeskeisen psykoterapian (engl. emotion-focused therapy, EFT) piirissä (3,4,5). Tunnetyöskentelyä on kuitenkin kasvavasti painotettu myös eri taustoista ja ajatteluperinteistä kehittyneiden kognitiivisten (6) ja psykodynaamisten terapioiden piirissä (7). Tämä katsaus tarkastelee emotionaalisen prosessoinnin merkitystä psykologiselle muutokselle sekä sitä, miten ammattilainen voi tätä edesauttaa.

Tunteisiin keskittymisen merkitys

Käyttäytymisterapiassa pyritään vaikuttamaan käytökseen. Kognitiivisessa terapiassa keskiössä on ollut ajatusmallien muokkaaminen. Tunteista käsin työskentelyä on painotettu erityisesti humanistiseen terapiaperinteeseen kuuluvissa asiakaskeskeisissä (8) ja hahmoterapeuttisissa (9) suuntauksissa. Nämä ovat keskeisimmin vaikuttaneet nykyisen tunnekeskeisen psykoterapian työskentelytapoihin (5,10).

Jo 1950-luvulta kehittyneessä asiakaskeskeisessä perinteessä korostettiin auttajan huolellista virittymistä asiakkaan ilmaisuun, sen kommunikoimiin merkityksiin ja tunteisiin sekä näiden empaattista heijastamista ja validointia (8): käden pitämistä asiakkaan ”kokemuksellisella pulssilla”. Yksinkertaisimmillaan tämä voi tarkoittaa potilaan lausuman toistamista joko tämän omin tai hieman muunnelluin sanoin. Tunnekeskeisestä näkökulmasta oleellista on huomioida erityisesti viestin tunnesisältö: ”Kyllä, se tuntui (sinusta) todella pelottavalta.”

Empaattinen heijastaminen, kaikessa yksinkertaisuudessaan, rohkaisee asiakasta avoimuuteen omia häpeällisiksi, uhkaaviksi tai kielletyiksi koettuja kokemuksiaan ja näiden edelleen tutkimista kohtaan. Tuoreet meta-analyysit ovat osoittaneet potilaan ja terapeutin tunneilmaisun sekä terapeutin empatian, aitouden ja myönteisen arvonannon ennustavan psykoterapian hyötyjä (11,12,13,14).

Näiden ainesosien katsotaan mahdollistavan myös potilaan kokemuksen syvenemisen (15,16). Potilas uskaltautuu ulkoisten tapahtumien kuvauksesta sisäänpäin: omien tunteidensa elävään, tutkivaan, epäröiväänkin tarkasteluun. Tämä mahdollistaa tarkempien henkilökohtaisten merkitysten, mutta myös uusien näkökulmien löytämisen. Potilas voi huomata paitsi pelästyvänsä, myös vihastuvansa epäreilun esimiehen käytöksestä. Tämä voi johtaa spontaanisti omien oletusten, motivaatioiden tai minäkäsityksen tarkasteluun: ”Miksi en koskaan uskalla ilmaista kiukustumistani?”

Kokemuksen syventämistä korostettiin alun perin niin sanotuissa ei-direktiivisissä terapioissa, joita asiakaskeskeinen lähestymistapa puhtaimmillaan edusti (8). Terapeutin keskeiseksi tehtäväksi nähtiin pikemmin seurata potilaan ilmaisua kuin aktiivisesti muokata tai ohjata sitä. Syvemmän kokemisen tason on meta-analyyseissä todettu ennustavan hoidon vaikuttavuutta myös muissa, kuten kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa sekä psykodynaamisissa ja interpersoonallisissa terapioissa (17).

Kliinikko voi edesauttaa potilaan tunteiden syvenemistä paitsi empaattisella läsnäololla, myös aktiivisemmalla huomion kiinnittämisellä (18). Tämä tarkoittaa niin sanallisten kuin sanattomienkin viestien huomaamista. Potilaan puristaessa kätensä nyrkkiin tai kyynelen vierähtäessä poskelle voi kysyä: ”Mitä kätesi nyt kertovat?” tai ”Nuo kyyneleet tuntuvat sanovan jotain tärkeää. Mitä ne haluaisivat sanoa, jos ne pystyisivät puhumaan?”

Tällaiset aloitteet helpottavat usein kivuliaiden tunteiden kohtaamista (19). Samoin toimii myös aktiivinen empatia – siis tunteisiin vetoavat kielikuvat, tulkinnat ja toteamukset – silloin kun ne tuntuvat kliinikon omaan suuhun sopivilta: ”Kuulostat jääneen täysin yksin tämän kokemuksen kanssa. Mutta me kaikkihan tarvitsemme apua joskus.”

Edellä mainitut periaatteet voivat olla hyödyllisiä erityisesti, mikäli potilas vähättelee omia kipeitä kokemuksiaan (20). Kaikissa ongelmissa, esimerkiksi psykoottisissa tai riippuvuushäiriöissä, ei tunteiden syventäminen toki ole ensisijainen strategia. Myös epävakaan persoonallisuushäiriön kaltaisissa hyvin vaikeissa tunnesäätelyn häiriöissä voivat muut, esimerkiksi behavioraaliset ja fysiologiset keinot olla ensisijaisia akuutissa hädässä. Yksilöllisesti toimivat hallintakeinot voivat tällöin olla vaihtelevia – intensiivisestä liikunnasta rentoutumisharjoituksiin tai jopa kasvojen työntämiseen jääkylmään veteen (21).

Emotionaaliset muutosprosessit

Tunnetyöskentelyssä tavoite ei ole vain tunteiden syvempi tiedostaminen ja kokeminen, vaan myös niiden muuttaminen (22). Muutostyössä voi hyödyntää ymmärrystä eri tunnetyypeistä ja näiden tyypillisistä perättäisistä ketjuista (taulukko 1).

Ketjujen hahmottamista auttaa jäsennys tois- ja ensisijaisiin tunteisiin. Toissijaiset, sekundaariset tunnereaktiot tulevat ensisijaisen, primaarisen ”selkäydinreaktion” jälkeen. Toissijaiset tunteet tyypillisesti suojaavat kipeämmiltä primaaritunteilta. Näin siis raivostuminen voi seurata alla olevasta nöyryytyksestä ja häpeästä tai pelästymisestä, voimattomuuden tai haavoittuvuuden kokemuksesta.

Toisaalta moni tunne voi olla niin tois- kuin ensisijainen. Ihminen voi myös esimerkiksi kokea sekundaarista häpeää primaarisemmasta raivostumisestaan. Terapiaa suotuisasti edistävälle emotionaaliselle prosessoinnille luonteenomaista on etenevä, elävä kosketus toissijaisten reaktioiden alla oleviin ensisijaisiin tunteisiin – ei pelkästään asian älyllinen ymmärtäminen.

Koska ihminen on taipuvainen välttämään kipeitä tunteita, tämä on usein helpommin sanottu kuin tehty. Siksi korostuu auttajan taito kuunnella ja tarttua signaaleihin eli markkereihin alla olevista tunteista (5) (taulukko 2). Aktiivista kuuntelua auttaa sopeutumista tukevien eli adaptiivisten ja sitä estävien eli maladaptiivisten tunnetyyppien hahmottaminen (22). Adaptiiviset tunteet ovat tilanteeseen suhteellisia, sinänsä ongelmattomia reaktioita. Ne ovat valmistaneet ihmistä asianmukaiseen reagointiin ympäristönsä kanssa ja palvelleet lajin säilymistä. Esimerkkejä ovat pelko uhattuna tai kiukku vahingoitettuna.

Terapiaan tullessa ihmistä hallitsevat usein maladaptiiviset, haitalliset tunteet. Ne viriävät uudestaan lukuisissa erilaisissa tilanteissa johtaen toivottomaan kokemukseen näihin tunteisiin ”jumiutumisesta”. Ne voivat pohjata varhaisempiin, toistuneisiin yksin jäämisen tai haavoitetuksi tulemisen kokemuksiin. Ensisijaisia haitallisia tunteita ovat esimerkiksi häpeä koetusta arvottomuudesta tai rakastettavuuden puutteesta tai perustavanlaatuinen pelko ja epävarmuus omasta kyvykkyydestä.

Haitalliset primaaritunteet harvoin näkyvät sellaisenaan ihmisen saapuessa ensimmäistä kertaa esimerkiksi terapeutin vastaanotolle. Sen sijaan näkyvät näitä peittävät toissijaiset tunteet, jotka ilmenevät tyypillisesti esimerkiksi alistuneisuutena, katkeruutena, itsekriittisyytenä tai jatkuvana pettymisenä toisiin (kuvio 1).

Terapeutin hienotunteiset arvaukset voivat tällöin edesauttaa kosketusta kipeään yksin jäämisen tunteeseen, primaarisempiin suruun ja kiukkuun: ”Toteat lakonisesti lapsuuden olevan ollutta ja mennyttä: ei sen murehtiminen hyödytä ketään. Mutta kuulen tuossa huokauksessasi jotain siitä, kuinka kipeästi olisit todella tarvinnut apua.” Tällaisia tulkintoja voi harkiten käyttää kuka tahansa hienovarainen kliinikko esimerkiksi lääkärin, psykologin tai hoitajan vastaanotolla. Samalla potilas voi kokea tulleensa myötäelävästi kuulluksi ja nähdyksi.

Tuolitekniikat tunteiden vahvistamisen tekniikkana

Tunteiden syvenemistä ja prosessointia voi vahvistaa myös erityistä perehtyneisyyttä ja harjoitusta vaativilla terapeuttisilla tekniikoilla. Tunnekeskeisessä psykoterapiassa käytettävät tuolitekniikat ovat perintöä sen juurista hahmoterapiassa (5).

Tyhjän tuolin tekniikassa voidaan edellä käsitellyn kaltaisessa tapauksessa kehottaa potilasta kuvittelemaan vastapäätä itseä istumaan laiminlyönyt, arvostellut tai vähätellyt vanhempi. Ensin voidaan kuvailla vanhemman vaatetus tai ilme, jotta mielikuva tulee eläväksi. Tämän jälkeen tutkitaan kysellen, mitä vanhempi sanoisi tai mikä tunnetila potilaassa viriää hänet nähdessään.

Tuoli-interventiot vahvistavat tehokkaasti tunteita kokevassa minässä, usein ensiksi lannistuneisuutta, toivottomuutta ja kipua. Tämä edesauttaa kokemuksellista työskentelyä niiden kanssa (5). Tunteiden muuntumista edesauttaa kosketus tarpeisiin, jotka liittyvät nyt viritettyihin pelon, häpeän tai toivottomuuden tunteisiin (kuvio 1). Terapeutti voi esimerkiksi kysyä potilaalta kokevan minän tuolissa: ”Pystytkö sanomaan, mitä olisit toivonut isältäsi noina hetkinä?”

Ilmaistuaan tuen tarpeensa saattaa potilas usein spontaanistikin siirtyä ilmaisemaan ensisijaisia sopeutumista palvelevia, esimerkiksi itseä puolustavan kiukun tai jämäkkyyden tunteita: ”Pieni lapsi ei olisi ansainnut tulla kohdelluksi siten. Olisin ansainnut ystävällisyyttä ja tukea sinulta!” Samoin herännyt myötätunto itseä kohtaan voi muuntaa haitallista häpeää ja pelkoa. Kuten aiemmin haitallisia tunteita, nyt virinneitä myönteisiä tunteita vahvistetaan empaattisesti validoiden. Tämä tukee niiden sulautumista ja sisäistämistä minäkokemukseen, itseä lannistavien äänien tilalle (kuvio 1).

Kosketus sopeutumista palveleviin ensisijaisiin tunteisiin koetaan usein itsessään terapeuttisesti muutosvoimaiseksi ja voimaannuttavaksi. Silti tunteiden kokemisen ja ilmaisun ohella myös niiden jälkikäteiselle pohtimiselle, ymmärtämiselle ja merkityksen luomiselle on sijansa terapiaistunnossa.

Lopuksi

Siirtymä haitallisista toissijaisista ensisijaisiin, sopeutumista palveleviin ja myönteisiin tunteisiin – näitä kutakin vuorollaan vahvistaen – pohjautui aluksi teoreettisiin malleihin sekä yksittäisten potilastapausten laadulliseen tarkasteluun. Yksityiskohtaista terapiaprosessien koodausta hyödyntävät määrälliset tutkimukset ovat kuitenkin sittemmin tukeneet sitä (23,24,25,26).

Edellä käsitellyt interventiot eivät kata kaikkia tunnekeskeisen psykoterapian tekniikoita, joista muutamia keskeisiä on mainittu taulukossa 2. Kuvattuja periaatteita hyödyntävä tunnekeskeinen psykoterapia on satunnaistetuissa kliinisissä kokeissa osoittautunut vaikuttavaksi hoitomuodoksi (27) erityisesti depressiossa (28,29,30,31), ihmissuhdeongelmissa (32,33) ja varhaisissa kaltoinkohtelun kokemuksissa (34,35). Sen hyödyistä on kuitenkin hiljattain saatu alustavaa näyttöä myös syömishäiriöissä (36) sekä erilaisissa ahdistuneisuushäiriöissä (37,38). Tunnekeskeisen lähestymistavan merkittävänä antina on myös sen tuottama poikkeuksellisen yksityiskohtainen tutkimus psykoterapian muutosprosesseista.

On huomattava, että tunne-elämän häiriöihin voivat vaikuttaa monet eri tekijät kemiallisista neurologisiin. Täten erotusdiagnostiikka on tärkeää arvioitaessa tunne-elämän ongelmien mahdollisia taustoja ja interventioita. Kuten muidenkin psykoterapeuttisten lähestymistapojen kohdalla, lisätutkimusta tarvitaan myös siitä, miten tunnekeskeisen psykoterapian periaatteita voidaan räätälöidä parhaiten kunkin yksilöllisen potilaan auttamiseksi (39,40).