Miten Suomesta tuli vähäisen syntyvyyden maa?

Suomessa syntyvyys muuttui 2010-luvun aikana. Suomi ja muut Pohjoismaat on laskettu maihin, joissa on Euroopan mittakaavassa suhteellisen suuri syntyvyys. Vuodesta 2011 lähtien syntyvyys on Suomessa kuitenkin ollut EU-maiden keskimääräisen tason alapuolella.

Suomen kokonaishedelmällisyysluku eli ennakoitu keskimääräinen hedelmällisessä iässä olevalle naiselle syntyvien lasten määrä oli vuosituhannen alussa 1,73. Se nousi vuonna 2010 aina 1,87:ään, mutta kääntyi sen jälkeen laskuun. Vuonna 2019 se oli 1,35 (kuvio 1), mit-taushistorian matalin luku niin Suomessa kuin Pohjoismaissa.

Vuoden 2020 aikana Suomen kokonaishedelmällisyys on Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan noussut. Vaikuttaa siltä, että syntyvyyden lasku olisi taittumassa. On kuitenkin liian aikaista sanoa, onko laskun pysähtyminen pysyvä ja kääntyykö syntyvyys taas selvään nousuun.

Syntyvyys maailmassa on pitkään ollut laskussa, mutta maiden välillä on isoja eroja. Väestötieteessä alle 1,3:n jäävää syntyvyyslukua pidetään hyvin pienenä (lowest low fertility). Tällä tasolla ollaan nykyään Euroopassa vain etelässä (Italia, Espanja, Kreikka, Kypros, Malta) sekä idässä (Kroatia ja Ukraina). Muilla mantereilla Etelä-Korea ja Taiwan ovat syntyvyydessä samaa suuruusluokkaa.

Kokonaishedelmällisyys voi heilahtaa vahvastikin vuodesta toiseen (kuvio 2). Periodihedelmällisyys ei kerro ns. kohorttihedelmällisyyttä, siis sitä, montako lasta nyt hedelmällisessä iässä oleva sukupolvi loppujen lopuksi saa. Jos syntyvyys olisi juoksukilpailu, kokonaishedelmällisyys olisi väliaika ja kohorttihedelmällisyys kertoisi lopullisen ajan.

Mitä on odotettavissa?

Syntyvyyttä koskevien väestöennusteiden mukaan syntyvyyden lasku Suomessa 2010-luvulla saattaa pienentää myös lopullista lapsilukua. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet suomalaisnaiset ovat saaneet keskimäärin noin 1,9 lasta. Nyt 30-vuotiaiden naisten ennustettu lopullinen lapsiluku on alle 1,75 (1), jota voi pitää hyvin vähäisenä. Tulevien sukupolvien suomalaisnaisten lopullinen lapsiluku voi olla vieläkin pienempi, noin 1,6.

Vanhemmaksituloikä on yhteydessä lapsilukuun. Mitä myöhemmin ensimmäinen lapsi keskimäärin saadaan, sitä pienempi on keskimääräinen lapsiluku ja sitä enemmän on lapsettomia (2). Vuonna 2018 ensisynnyttäjien keski-ikä Suomessa oli 29,4 vuotta koko maassa ja eniten lapsia syntyi 30–34-vuotiaille naisille (3).

Syntyvyyden väheneminen on 2010-luvulla on tapahtunut naisilla kaikissa ikäryhmissä 40 ikävuoteen asti. Kyse ei ole siitä, että nuoret aikuiset lykkäisivät lapsentekoa myöhäisemmälle iälle, vaan siitä, että lapsia ylipäänsä syntyy vähemmän. 40 vuotta täyttäneiden naisten ryhmässä syntyvyys on hieman noussut. Tämän ikäryhmän osuus syntyvyydestä on kuitenkin pieni, alle 5 % vauvoista.

Lasku on merkittävin esikoisten syntyvyydessä (4). Kokonaishedelmällisyys laski vuoden 2010 luvusta 1,86 vuoden 2017 lukuun 1,48 ja esikoisten määrän pieneneminen selitti laskusta 0,29 (5). Myös toisia ja kolmansia lapsia syntyy vähemmän (6,7).

Lapsia on viime vuosina syntynyt vähemmän myös muissa vauraissa länsimaissa. Syntyvyys laskee sellaisissa länsimaiden mittapuilla suhteellisen suuren syntyvyyden maissa, kuten Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Ranskassa. Samalla syntyvyys on ollut laskematta tai kohentunut aikaisemmin vähäisen syntyvyyden maissa, kuten Virossa ja Saksassa (kuvio 2). Voi olla, että Viron ja Saksan vahva panostus perhepolitiikkaan ja syntyvyyden lisäämiseen on vaikuttanut kehitykseen. Varmaa tietoa asiasta saadaan kuitenkin vasta pidemmällä aikavälillä. Myös vuonna 2020 alkaneen COVID-19-pandemian voi odottaa vaikuttavan syntyvyyden kehitykseen, enimmäkseen negatiivisesti (8).

Nouseva vanhemmaksituloikä ja esikoisten määrän väheneminen kertovat siitä, että tulevaisuudessa lapsettomia aikuisia on Suomessa yhä enemmän. 2010-luvun alussa 40-vuotiaista naisista noin 21 % ja 45-vuotiaista miehistä 27 % oli vailla omaa lasta (9). Lapsettomien osuudet ovat Suomessa maailman suurimpia (2) ja kasvavat todennäköisesti tulevaisuudessa.

Etenkin miehillä niin lasten määrä kuin lapsettomien osuuskin ovat vahvasti yhteydessä sosiaaliluokkaan. 2010-luvun syntyvyyden laskun alkuvaiheissa useampi kuin joka kolmas alimman koulutustason 45-vuotiaista miehistä oli vailla omaa lasta (9). Sama koulutuksen ja lapsettomuuden välinen yhteys toistuu miehillä useissa muissa maissa, joskaan ei yleensä näin voimakkaana.

Miten käy suurperheiden? Suomalaisten hedelmällisyys jakautuu epätasaisesti: moni mies ja nainen jää vaille omia lapsia ja moni saa vähintään kolme lasta. Melkein kymmenesosa suomalaisista naisista saa neljä lasta tai enemmän, mikä on viime vuosien aikana ollut eurooppalainen ennätys (6,10). Mikäli kolmansia lapsia syntyy jatkossakin entistä vähemmän, suurperheiden osuus lapsiperheistä pienenee. Tosin nelilapsisten perheiden osuus on toistaiseksi ollut suhteellisen vakaa.

Miksi syntyvyys vähenee?

2010-luvun syntyvyyden laskussa korostuvat osittain uudet tekijät. Lasten hankkiminen on perinteisesti ollut paljolti riippuvainen työllistymisestä ja siitä, että on puoliso. Nyt on merkkejä siitä, että näiden tekijöiden rinnalla koettu taloudellinen epävarmuus ja tulevaisuususko vaikuttavat lastensaantiin entistä vahvemmin (11). Muutokset saattavat kieliä lastensaantiin vaikuttavan ympäristön muuttumisesta (7).

Mielenkiintoinen muutos näkyy lastensaantia koskevissa ihanteissa. Enemmistö suomalaisista toivoo edelleen saavansa lapsia, mutta kielteisesti ajatukseen suhtautuvien nuorten aikuisten osuus on kasvanut. Harvempi tietää varmasti haluavansa monta lasta, ja ns. "lapsivapaa" ihanne eli toivottu lapsettomuus on vahvistunut kulttuurissamme. Eurobarometri ja Väestöliiton kyselyt osoittavat, että suomalaiset ovat 1950-luvulta lähtien toivoneet saavansa keskimäärin 2–3 lasta; tämä lapsilukutoive on aikaisemmin ollut Euroopan korkeimpia. 2010-luvulla toivotussa lapsiluvussa tapahtui selvä lasku, ja suomalaisten mielestä ihanteellinen lapsiluku on nyt keskimäärin alle 2 lasta (6,7).

Vuonna 2018 kyselyyn vastanneista suomalaisista 20–59-vuotiaista 12–15 % ilmoitti lapsilukuihanteekseen nollan. Noin joka kahdeksas aikuinen siis kokee, ettei halua vanhemmaksi lainkaan. 20–29-vuotiaista noin joka neljäs kokee, ettei toivo omaa lasta. Kahden lapsen perhe on säilynyt suomalaisten suositumpana toiveena, joskin sen suosio on pudonnut hieman alle puoleen (45 %). Vain yhtä lasta toivovien suomalaisten osuus on säilynyt lähes samana kyselystä toiseen ja on noin 10 %, sen sijaan vähintään kolmea lasta ihanteenaan pitävien osuus on pienentynyt 40 %:sta 30 %:iin (6,7,14).

Toivottu lapsiluku on matalampi tietyissä ryhmissä. Miehet, vähätuloiset, vähemmän koulutetut ja kaupungissa asuvat toivovat muita useammin vähemmän lapsia. Samat ryhmät myös ilmoittivat muita useammin, että eivät lainkaan halua lapsia (6,7,14).

Lapsilukua koskevat ihanteet ovat sikäli tärkeä ja hankala mittari, että ne kielivät aikomuksista, mutta yläkanttiin. Tämän päivän länsimaissa aiottu lastensaanti ei aina toteudu, mutta aikomus olla saamatta lasta yleensä toteutuu (15). Kyse on yhteydestä, jota kaikki nuoret aikuiset eivät välttämättä tiedosta. Lähtökohtana jokaisella on lapsettomuus. Vanhemmaksitulo edellyttää monta onnistunutta elämäntapahtumaa: puolison löytäminen tai päätös yrittää tulla vanhemmaksi yksin, asumiseen ja sosiaaliseen tukeen liittyvät ympäristötekijät, parisuhteen laatu, puolisoiden välinen kommunikaatio ja päätöksenteko, yksilöiden biologinen hedelmällisyys ja niiden tiedostaminen, raskaaksitulovaikeudet sekä mahdollisuudet hyödyntää tarvittaessa hedelmöityshoitoja tai adoptoida. Näiden sosiaalisten, taloudellisten ja lääketieteellisten tekijöiden rinnalla lapsettomana pysyminen on seksuaalivalistuksen ja -oikeuksien maissa hyvien ehkäisyvälineiden ollessa saatavilla huomattavasti helpompaa.

Lastensaantia koskevat aikeet ovat yhteydessä sosioekonomiseen asemaan. Väestöliiton vuoden 2018 Perhebarometrikysely osoitti, että tällä hetkellä lasta yrittävät suomalaiset miehet ja naiset ovat todennäköisemmin parempituloisia. He ovat myös työllisiä, korkeammin koulutettuja ja naiset todennäköisemmin myös korkeassa sosioekonomisessa asemassa (15). Vastaavasti vapaaehtoisesti lapsettomien osuus on kasvanut erityisesti pienituloisten, vähemmän koulutettujen ja työttömien väestöryhmissä (6).

Kansainväliset tutkimustulokset osoittavat, että myös onnellisuus on yhteydessä lastensaantiin. Tutkiessaan seitsemää vaurasta, vähäisen syntyvyyden maata Mencarini ym. (16) osoittivat, että elämäänsä tyytyväisemmät ihmiset saavat muita herkemmin lapsia. Nykyistä trendiä voikin kiteyttää siten, että lapsia saavat enemmän ne, joilla on riittävästi taloudellisia, psykologisia ja muita voimavaroja. Sen sijaan koettu epävarmuus on yhä keskeisempi perheellistymistä siirtävä tekijä. Koettu epävarmuus voi olla taloudellista, psykologista tai sosiaalista.

Erot väestöryhmien lapsia koskevissa toiveissa ja aikomuksissa hankaloittavat meneillään olevan syntyvyyden murroksen tulkintaa. On olennaista kunnioittaa jokaisen valinnanvapautta yksityiselämässä. Samalla olisi tärkeää tietää, miksi halu tulla vanhemmaksi on nyt vahvempi niillä, joilla muutenkin menee hyvin.

Hedelmällisyystietoisuus ja lisääntymisterveys

Lapset syntyvät myöhemmin suomalaisten elinkaaressa ja tie vanhemmuuteen on ainakin joissakin ryhmissä pidentynyt ja vaikeutunut. Tilanne haastaa seksuaali- ja lisääntymisterveyttä usealla tavalla.

Ensinnäkin raskaaksitulovaikeudet saattavat yleistyä tulevaisuudessa. Tahatonta lapsettomuutta oli Suomessa vuonna 2017 kokenut 30–69-vuotiaista naisista 16 % ja samanikäisistä miehistä 10 %. Kokemus oli sitä yleisempi, mitä nuoremmasta ikäluokasta oli kyse (18). Hedelmöityshoidot aloitetaan Suomessa nykyään vuosittain noin 14 000 ihmiselle ja määrä on kasvussa. Hoidoista 17–18 % johtaa lapsen syntymään, ja hedelmöityshoitojen avulla syntyy melkein 5 % kaikista syntyneistä vauvoista (19).

Kun lapsia yritetään saada yhä myöhemmällä iällä, pettymysten ja raskauteen liittyvien komplikaatioiden riski kasvaa. Äidin korkeampi ikä on yhteydessä raskaus- ja synnytyskomplikaa-tioihin sekä vauvan terveysongelmiin. Myös miesten ikääntyminen voi vaikuttaa puolison mahdollisuuksiin saada lapsia. Esimerkiksi siittiömutaatioiden lisääntyminen iän karttuessa voi lisätä muun muassa keskenmenoriskiä, syntyneen lapsen riskiä sairastua syöpään tai kohtukuolemien ja keisarileikkausten yleisyyttä, vaikka äidin ikä olisi otettu huomioon (18,19,20).

Samalla on tärkeää muistaa, että lapsen saaminen vanhemmalla iällä voi olla muiden indikaattorien kannalta varsin hyvälaatuista. Esimerkiksi vanhempien kypsyys ja motivaatio panostaa vanhemmuuteen on vanhemmalla iällä parempi. Myös terveyspalvelujen taso saattaa olla aiempaa parempi, ja tämä vähentää komplikaatioiden pahimpia seurauksia (23,26).

Toiseksi suomalaisten tietoisuus hedelmällisyydestä ja lisääntymisterveydestä on edelleen puutteellista. Tämä on haaste hyvinvoinnille riippumatta siitä, toivooko ihminen lapsia ja saako hän omia lapsia. Esimerkiksi vaihdevuodet koskettavat jokaista naista lapsiluvusta riippumatta.

Nuorilla aikuisilla on esimerkiksi edelleen puutteellisia tietoja iän vaikutuksesta hedelmällisyyteen. Väestöliiton vuonna 2015 tehdyssä Perhebarometrikyselyssä melkein joka toinen mies ja joka viides nainen tiesi huonosti iän vaikutuksesta naisen hedelmällisyyteen. He ajattelivat, että hedelmällisyys heikkenee vasta naisen täytettyä 40 vuotta tai eivät osanneet sanoa, missä iässä heikkeneminen tapahtuu (kuvio 3).

Lähes 45 % nuorista miehistä tiesi huonosti iän vaikutuksesta hedelmällisyyteen, naisista 21 %. Hedelmällisyyttä koskevat tiedot olivat erityisen heikkoja 20–24-vuotiailla, miehillä ja matalasti koulutetuilla. Tietämys vaihtelee siis huomattavasti koulutusryhmän mukaan.

Syntyvyyteen liittyvät yksilöiden valinnat ja sosiaaliset syyt vaikuttavat myös terveydenhuoltojärjestelmään ja palvelujen tarpeeseen. Uusia tarpeita voisi lähestyä kattavampien lisääntymisterveyden palvelujen kautta. Kouluissa lisääntymisterveyttä koskeva terveyskasvatus ei voi tulevaisuudessa rajoittua vain ehkäisyvalistukseen. Tarvitaan tietoa ja esimerkkejä raskauden ehkäisemisestä mutta myös siitä, miten tullaan raskaaksi ja minkälaisia teitä vanhemmuuteen yksilöillä ja pariskunnilla voi olla.

Hyvin vähäisen syntyvyyden tilanteessa on laajemminkin pohdittava, miten lapsettomuus eri elämänvaiheissa vaikuttaa sosiaali- ja terveyspalvelujen tarpeisiin. Perheenjäsenet ja lähisukulaiset ovat olennaisia hyvinvoinnin kannalta, ja merkitys korostuu vanhetessa. Esimerkiksi lapsettomilla naisilla on Australiassa todettu huonompi terveys kuin muulla väestöllä (24), joskin tämäkin yhteys on vahvasti riippuvainen naisten muista resursseista ja koulutuksesta (25). Vanhuusiän yksinäisyys ja avuntarve saattavat olla suurempia niillä, jotka elävät vailla omia lapsia tai vailla omaa puolisoa, etenkin jos henkilöllä ei ole muuten paljon resursseja ja ystäviä (25).

Lopuksi

Syntyneiden lasten määrän väheneminen 2010-luvulla on ollut yhtä yllättävä kuin dramaattinen. Emme tiedä vielä varmasti, mitkä tekijät vaikuttavat koettuun epävarmuuteen perheellistymisessä ja millä lailla syntyvyys Suomessa erosi muista maista 2010-luvun aikana. Mitä ilmeisimmin kyse ei ole vain taloudellisista tai rahallisista tekijöistä, vaan laajemmasta kulttuurisesta ilmiöstä. Siinä työtä, asumista ja puolisoa koskevat toiveet ja koettu epävarmuus tulevaisuudesta nivoutuvat globalisaation, kohonneen elintason ja yksilöllisen arvomaailman seurauksiin.

Murrosta pohtiessa on olennaista muistaa kaksi asiaa. Ensiksi lapsiluvun pienentyminen on monella lailla taloudellisen vaurauden ja valinnanvapauden tuotos. Suomalaiset lapset syntyvät entistä useammin toivottuina ja saavat vanhemmiltaan runsaasti huomiota ja hoivaa (26). Muutos heijastaa osittain trendiä, jossa ihmiset toivovat vähemmän lapsia, mutta haluavat panostaa lapsiinsa mahdollisimman paljon. Toiseksi, toisin kuin julkisuudessa usein annetaan ymmärtää, enemmistö suomalaisista edelleen haluaa lapsia ja myös onnistuu toteuttamaan haaveensa vanhemmuudesta. Puheet siitä, että "lakkasimme lisääntymästä", ovat liioiteltuja ja mahdollisesti omiaan ruokkimaan syntyvyyden syöksykierrettä.

Riippumatta siitä, miten suomalaisen syntyvyyden lähivuosina käy, olemme nyt vähäisen syntyvyyden maa. Terveyden ja toivotun lastensaannin tukeminen vaativat uudessa tilanteessa uusia palvelumuotoja ja panostuksia. On erityisen huolestuttavaa, että hedelmällisyystietoisuus on heikointa niissä väestöryhmissä, joissa syntyvyys on pienentynyt eniten. Siksi muun muassa Väestöliiton ja THL:n perheisiin ja lisääntymisterveyteen erikoistuneet tutkijat ovat esittäneet, että seksuaali- ja lisääntymisterveyteen tulisi lähivuosina panostaa (7,27).

Syntyvyyden väheneminen on toistaiseksi loppunut Suomessa. Alkuvuonna 2020 kasvanut syntyvyys saattaa olla merkki siitä, että perheystävällinen hyvinvointivaltiomme ei sittenkään kuulu maailman pienimpien syntyvyyslukujen maiden joukkoon.