Työntekijän koettu työkyky ennustaa sairauspoissaoloja ja työterveyshuollon kustannuksia

Työterveyshuollon keskeisimmät tavoitteet ovat työntekijöiden työkyvyn edistäminen, ylläpito ja sen heikkenemisen ehkäisy (1,2). Työterveyshuollon on oleellista seurata työntekijöiden työkykyä ja sen muutosta systemaattisesti ja jatkuvasti sekä tarvittaessa käynnistää työkykyä tukevat toimet.

Työkyky on lähtökohtaisesti työntekijän subjektiivinen arvio. Arviointiin käytetyt menetelmät pohjautuvat useasta kysymyksestä koostettuun indeksiarvoon (esim. work ability index; 3) tai yksittäiseen kysymykseen (esim. 4–6). Työntekijän itse arvioiman työkyvyn tai terveydentilan on havaittu olevan merkittävä tekijä pitkiä poissaolojaksoja ennustettaessa (6−10). Tällä hetkellä tieto työntekijän työkyvystä ei ole systemaattisesti ammattilaisen käytettävissä, koska sitä ei systemaattisesti kerätä ja dokumentoida potilastietona (11,12).

Vaikka työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyneiden kokonaismäärä on pienentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana, nuorten mielenterveysperusteiset työkyvyttömyyseläkkeet ovat samana ajanjaksona lisääntyneet (13,14). Tästä johtuen työkyvyttömyyteen johtavan polun varhaiseen tunnistamiseen ja ennaltaehkäisevien toimintamallien kehittämiseen tarvitaan lisää tietoa ja työkaluja.

Koetun työkyvyn ja muiden tässä tutkimuksessa käytettyjen taustamuuttujien suhdetta sairauspoissaoloihin ja työterveyshuollon kustannuksiin ei ole aiemmin tutkittu. Tutkimuksen tavoitteena on arvioida jo aiemmissa tutkimuksissa vahvistettua koetun työkyvyn mittarin toimivuutta (4,15) sekä pohtia tapoja, joilla mittaria voidaan hyödyntää heikentyneen työkyvyn varhaisessa tunnistamisessa.

Tutkimuksessa selvitetään, millainen on koetun työkyvyn yhteys sairauspoissaoloihin ja työterveyshuollon kustannuksiin. Näiden tekijöiden välisten yhteyksien tarkastelu laajan aineiston avulla luo uutta tietoa tilanteesta ja voi auttaa työkykyä edistävien ja työkyvyttömyyttä ehkäisevien toimien kohdentamisessa.

Aineisto ja menetelmät

Aineistona oli Helsingin kaupungin työntekijöiden tietoaineisto ajanjaksolta 1/2016–6/2018. Aineisto sisälsi työterveyshuollon potilastietojärjestelmästä kerätyt tiedot työntekijän vastaanottokäynneistä, tutkimuksista, diagnooseista ym. toimista ja niihin liittyvistä kustannuksista.

Kustannuksilla tarkoitetaan työterveyshuollon laskutushintoja ilman korvauksia. Ne eivät sisällä organisaatioon kohdistuneiden toimien kustannuksia eivätkä täten ole verrannollisia Kelan julkaisemiin lukuihin.

Tietoaineisto sisälsi myös kaupungin henkilöstöhallinnolta kerätyt tiedot työntekijöiden sairauspoissaoloista (kalenteripäivinä sisältäen vapaapäivät) ja siten myös muualla kuin työterveyshuollossa kirjoitetut sairauspoissaolot.

Työterveys Helsinki (Helsingin kaupungin henkilöstön työterveyshuolto) on mitannut vuodesta 2016 lähtien henkilöasiakkaidensa työkykyä pyytämällä heitä arvioimaan käynnin yhteydessä oman työkykynsä asteikolla 0–10 (16). Kyseinen arvio kirjattiin potilastietojärjestelmässä sille erikseen luotuun kohtaan.

Kokonaisuudessaan tietoaineisto sisälsi 46 563 henkilöä, joista 21 261 henkilölle (46 %) oli tutkimusajanjakson aikana kirjattu koetun työkyvyn arvio. Jotta jokaisen henkilön poissaolojen ja työterveyshuollon kustannusten kertymä syntyy samanmittaiselta ajanjaksolta, tutkimusaineistona olivat niiden henkilöiden tiedot, joilta löytyi aineistosta vähintään vuoden ajanjakso ensimmäisen koetun työkykykirjauksen jälkeen (12 662 henkilöä, 34 %). Kaupungin henkilöstön lukumäärä vuoden 2018 lopussa oli 37 656.

Työntekijöiden subjektiiviset arviot jaoteltiin kolmeen luokkaan noudattaen Työterveys Helsingin käyttämää luokittelua: arviot 0–5 tarkoittivat heikkoa työkykyä, 6–7 alentunutta työkykyä ja 8–10 hyvää työkykyä. Analyysissä tarkasteltiin työkykyluokittain työntekijöiden sairauspoissaoloja ja työterveyshuollon kustannuksia 12 kk:n ajalta työkykyarvion jälkeen.

Työkykyarvion merkitystä sairauspoissaoloja ja työterveyshuollon kustannuksia selittävänä tekijänä arvioitiin lineaarisella monimuuttujaregressiomallilla (OLS-regressio), johon otettiin mukaan muiksi selittäviksi muuttujiksi työntekijöiden taustatietoja: ikä, sukupuoli, toimiala sekä työntekijän F-diagnoosit (mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt, ICD-10) ja M-diagnoosit (tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairaudet, ICD-10).

Kustannukset ja sairauspoissaolot olivat malleissa logaritmimuotoisina. Mallien sopivuutta, merkitsevyyttä ja oletuksia arvioitiin tilastollisten testimuuttujien ja residuaalien jakaumien avulla. Tutkimuksen tilastoanalyysit toteutettiin RStudion versiolla 1.1.447.

Tulokset

Työntekijöistä merkittävin osuus työskenteli joko sosiaali- ja terveydenhuollon (47 %) tai kasvatuksen ja koulutuksen toimialalla (27 %), ja aineisto painottui sukupuolijakaumaltaan selkeästi naisiin (76 %) (taulukko 1). Noin puolella (46 %) ei ollut F- tai M-diagnoosia kirjattuna potilastietojärjestelmän tiedoissa.

Työkykynsä hyväksi kokeneita työntekijöitä oli aineistossa 70 %, kun taas alentuneeksi sen koki 20 % ja heikoksi 10 %. Ikäjakaumaltaan aineisto painottui 40–59-vuotiaisiin henkilöihin.

Koetun työkyvyn yhteys sairauspoissaoloihin ja kustannuksiin oli selkeä: työkykynsä hyväksi kokeneilla henkilöillä oli keskimäärin 81 % vähemmän sairauspoissaoloja ja 68 % vähemmän kustannuksia kuin niillä henkilöillä, jotka kokivat työkykynsä heikoksi (kuvio 1). Työkykynsä hyväksi arvioineiden osuus laski iän myötä 85 prosentista (alle 30-vuotiaat) 61 prosenttiin (yli 60-vuotiaat). Jo alle 30-vuotiaista 5 % arvioi työkykynsä heikoksi ja 10 % alentuneeksi.

Keskimääräiset sairauspoissaolot ja kustannukset muuttuivat enemmän työkykyarvioiden kuin iän mukaan. Työkykynsä hyväksi kokeneilla henkilöillä oli keskimäärin 12–14 sairauspoissaolovuorokautta ikäryhmästä riippumatta. Työkykynsä kohtalaiseksi kokeneilla sairauspoissaoloja oli keskimäärin 22–33 ja heikoksi kokeneilla 44–75.

Aineiston korkeimmat sairauspoissaolot ja kustannukset olivat työkykynsä heikoksi kokeneilla 40–49- ja 50–59-vuotiailla. Yli 60-vuotiaiden sairauspoissaolot ja kustannukset olivat kaikissa työkykyluokissa pienemmät kuin 50–59-vuotiailla.

Koetun työkyvyn yhteys sairauspoissaoloihin ja kustannuksiin oli tilastollisesti merkitsevä jokaisessa regressiomallissa (taulukko 2). Koetun työkyvyn kertoimet logaritmimuotoisia kustannuksia selittävissä malleissa olivat −0,259…−0,142, mikä tarkoittaa, että yhden yksikön kasvu koetussa työkyvyssä vastasi keskimäärin 13–23 %:n laskua kustannuksissa. Vastaavat kertoimet logaritmimuotoisia sairauspoissaoloja selittävissä malleissa olivat −0,291… −0,192, eli yhden yksikön kasvu koetussa työkyvyssä vastasi keskimäärin 17–25 %:n laskua sairauspoissaoloissa. Parhaimmillaan mallit pystyivät selittämään 24 % sairauspoissaolojen (R² = 0,243 mallissa 6) ja 33 % kustannusten vaihtelusta (R² = 0,325 mallissa 3).

Koetun työkyvyn yhteys kustannuksiin ja sairauspoissaoloihin pieneni, kun diagnooseja kuvaavat muuttujat huomioitiin malleissa. Mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöihin liittyvät diagnoosit (F00–F99) ja tuki- ja liikuntaelinten sekä sidekudoksen sairauksiin liittyvät diagnoosit (M00–M99) selittivät vahvasti työntekijöiden palvelujen käyttöä ja sairauspoissaoloja.

Myös lähes kaikkien muiden taustamuuttujien yhteys sairauspoissaoloihin ja kustannuksiin oli tilastollisesti merkitsevä. Toimialojen kertoimien perusteella kasvatuksen ja koulutuksen toimiala oli yhteydessä pienempiin kustannuksiin, mutta runsaampiin sairauspoissaoloihin kuin muut toimialat.

Iän yhteys sairauspoissaoloihin ja työterveyshuollon kustannuksiin oli merkitsevä, mutta pieni, erityisesti silloin, kun malli sisälsi muita selittäviä tekijöitä (toimiala, sukupuoli, diagnoosit).

Pohdinta

Yksittäisellä kysymyksellä kerätty koetun työkyvyn arvio ennustaa seuraavan vuoden sairauspoissaoloja ja työterveyshuollon kustannuksia. Koetulla työkyvyllä havaittiin selvästi ikää suurempi yhteys sairauspoissaoloihin ja kustannuksiin. Jo aiemmin havaittu sairauspoissaolojen kasvu vanhemmissa ikäryhmissä (17) selittyy työkykynsä alentuneeksi tai heikoksi arvioineiden työntekijöiden osuuden kasvulla edettäessä nuoremmista vanhempiin ikäryhmiin.

Kustannusten tulkinnassa tulee kuitenkin huomioida, että työkyvyn arvio aiheuttaa myös työterveyshuollon toimenpiteiden kohdistumista heikentyneeseen työkykyyn. Siten kustannukset syntyvät osin työterveyshuollon aktivoituneen toiminnan seurauksena.

Tulokset osoittivat ilmeisiä työssä selviytymisen ongelmia jo nuorten ikäryhmien kohdalla. Alle 30-vuotiaista 15 %:lla koettu työkyky oli alentunut tai heikko, eivätkä työterveyshuollon kustannukset tässä ryhmässä eronneet merkittävästi saman työkykyarvion antaneista vanhemmista ikäryhmistä. Kyseessä ei ole vain sairauspoissaolokäyttäytymisen ilmiö, vaan taustalla on työkykyriskejä, jotka näkyvät merkittävinä sairauspoissaoloina ja työterveyshuollon käyttönä.

Nuorten ikäluokassa mielenterveysperusteiset sairauspoissaolot ovat lisääntyneet enemmän kuin muissa ikäryhmissä (18), ja kynnys työmarkkinoilta poistumiseen madaltuu pitkien sairauspoissaolojen myötä. Nuorten ihmisten ennenaikainen poistuminen työmarkkinoilta on koko kansantalouden ongelma.

Koetun työkyvyn arvio on yksinkertainen ja edullisesti toteutettava menetelmä, joka voi auttaa tunnistamaan varhaisen työkyvyn tuen tarpeen sekä suunnittelemaan työkyvyn tukea, hoitoa tai kuntoutusta. Vapaamuotoista työkykytietoa kirjataan potilasjärjestelmiin runsaasti (11,12), mutta sen hyödyntäminen on haastavaa.

Työterveys Helsingissä on luotu asiakastarpeen tunnistamiseen ja ohjaukseen asiakasprofiloinnin malli, jossa hyödynnetään rakenteisesti kirjattua koettua työkykyä (16). Vastaanottokäynneillä työntekijältä kysyttävä koettu työkyky ohjaa henkilöiden segmentointia ja sen perusteella määräytyvää palvelupolkua. Kutakin segmenttiä resursoidaan, aikataulutetaan, koordinoidaan ja johdetaan eri tavoin. Koetun työkyvyn arvio auttaa terveys- ja työkykytarkastusten kohdentamisessa ja suuntaa henkilökohtaisen terveyssuunnitelman (2) sisällön kohti työterveys- tai kuntoutussuunnitelmaa.

Työterveys Helsingissä koetun työkyvyn arvioinnin tarkoituksena on tunnistaa varhain henkilöt, joilla on merkkejä työkyvyn heikkenemisestä sekä kohdistaa työssä jatkamista edistävät interventiot näihin ryhmiin. Tällöin työterveyshuollon kustannukset kääntyvät työkykyinvestoinneiksi.

Tavoitteena on tukea työssä pysymistä tai paluuta kokoaikaiseen työhön esim. osasairauspäivärahan, korvaavan työn, työhön paluuta tukevan kuntoutuksen tai työhön kohdistuvien toimien avulla. Tätä edeltää terveys- tai työkykytarkastuksia, tutkimuksia, hoitoja tai työterveysneuvotteluja, joista aiheutuu kustannuksia sekä työterveyshuollolle että asiakasorganisaatioille.

On luonnollista, että heikoksi koettu työkyky on yhteydessä kohonneisiin työterveyshuollon kustannuksiin. Sairauspoissaolot ovat todennäköisesti vähemmän riippuvaisia aktiivisista työkyvyn tukitoimista kuin kustannukset.

Työterveyshuollon lisäksi myös muilla terveydenhuollon sektoreilla, perusterveydenhuollossa ja erikoissairaanhoidossa, olisi tärkeää tunnistaa osatyökykyiset henkilöt tai henkilöt, joilla on merkittävä työkyvyttömyyden riski. Heidät tulisi ohjata työterveyshuollon piiriin, jossa he pääsisivät tehostetun kuntoutuksen ja työtehtävien muokkaamisen piiriin. Itsearvioitu koettu työkyky on yksi hyvä työkalu työkyvyn heikentymisen varhaiseen tunnistamiseen työterveyshuollon lisäksi myös muualla sosiaali- ja terveydenhuollossa.

Tutkimuksemme vahvuus on Työterveys Helsingin laaja rekisteriaineisto, joka sisältää sairauspoissaolojen ja työterveyshuollon palveluiden käytön ja kustannusten lisäksi tiedon työntekijän kokemasta työkyvystä. Työkykyarvion kysyminen oli organisaatiossa tuore toimintatapa, minkä takia tutkimusaineisto sisälsi vain kolmanneksen Työterveys Helsingin asiakkaista.

Suhteessa kaikkiin Helsingin kaupungin työntekijöihin tutkimusaineisto oli lievästi painottunut vanhempiin ikäryhmiin, sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöihin ja henkilöihin, joilla oli ollut mielenterveyshäiriöön viittaava diagnoosi. Tämä viittaa siihen, että työkykyarvio on kysytty useammin silloin, kun on ollut epäilys alentuneesta työkyvystä. Tämän takia työkykyluokkien jakaumaa ei voi suoraan yleistää koko työntekijäjoukkoon.

Mahdollinen valikoitumisharha ei kuitenkaan vaikuta regressioanalyysin tuloksiin yhtä voimakkaasti, sillä eri ryhmien kokoerot eivät suoraan vaikuta regressiokertoimien estimointiin.

Tulokset ovat yleistettävissä kunta-alan henkilöstöön ja varovaisesti yksityissektoriin. Tutkimusaineisto oli edustava otos Helsingin kaupungin henkilöstöstä, joka vastaa ammattirakenteeltaan muiden, varsinkin suurten kuntien henkilöstöä. Toimialojen väliset eroavaisuudet sairauspoissaolojen määrissä on huomioitava yleistettäessä tuloksia yksityissektoriin, jossa henkilöstön ammatti- ja ikärakenne voivat poiketa kuntien henkilöstöstä.

Tämä tutkimus samoin kuin toinen viimeaikainen tutkimus (19) osoittavat, että työntekijän arviot työkyvystä ja siihen vaikuttavista tekijöistä (esim. terveysongelmat ja ylipaino) ennustavat työkyvyn heikkenemistä. Tämä luo mahdollisuuden ennustemallien ja niihin pohjautuvien työkalujen rakentamiseen työntekijöiden työkykyriskin arvioimiseksi.

Työterveyshuollon kehittämiseksi tarvitaan lisää tietoa interventioiden vaikuttavuudesta, jotta varhain tunnistetuille työntekijöille osataan kohdentaa paras mahdollinen interventio.