Raajavammat yleisiä hevostapaturmissa – pään vammat vakavimpia

Suomen Ratsastajainliiton tekemän arvion mukaan Suomessa on noin 160 000 ratsastuksen harrastajaa. Lähes viidennes 10–18 vuotias tytöistä harrastaa ratsastusta. Kaikkiaan 95 % ratsastajista on naisia (1).

Ratsastuksessa voi tapahtua tapaturmia, sillä hevonen on kookas, nopea ja välillä ennakoimaton eläin. Suomessa tapahtui vuonna 2009 liikuntatapaturmia kaikkiaan noin 348 000, ja näistä ratsastustapaturmia oli kuudenneksi eniten (n = 17 000) (2).

Hevostapaturmat syntyvät useimmiten hevosen selästä putoamisen yhteydessä (3,4,5,6,7,8,9). Osa ratsastajista on joutunut hevosen tallaamaksi, potkaisemaksi, puraisemaksi tai tönäisemäksi (3,4).

Hevosen selästä pudotaan korkealta ja mahdollisesti kovasta vauhdista, minkä vuoksi vammaenergiat voivat olla suuria ja tapaturmat vakavia. Aiempien ulkomaalaisten tutkimusten mukaan 20–45 % potilaiden vammoista vaatii leikkaushoitoa (5,6,10) ja 9-40 % potilaista tarvitsee tehohoitoa (5,6,7).

Päähän kohdistuneet vammat ovat monien tutkimuksien mukaan yleisimpien vammojen joukossa (5,6,7). Päävammojen yleisyys on huolestuttavaa, sillä ne voivat olla vakavia ja jopa hengenvaarallisia.

Suomesta tutkimustietoa ratsastus- ja hevostapaturmiin liittyen on niukasti. Tutkimuksemme tavoitteena oli selvittää hevostapaturmille tyypillisiä vammoja ja arvioida niiden vakavuutta. Lisäksi selvitimme hevosonnettomuuksien terveydenhuollollisia seurauksia kuten osasto-, leikkaus- ja tehohoidon tarvetta.

Aineisto ja menetelmät

Tutkimusta varten keräsimme tiedot Tays Acutassa hevostapaturmien seurauksena hoidetuista potilaista aikavälillä 1.1.2019–31.12.2020. Potilaat haettiin Structured Query Language -tietokantahaun avulla potilaskertomusjärjestelmä Uranuksen operatiivisesta tietokannasta.

Käytetyt vapaahakusanat olivat ratsastus, ratsast*, hevonen, hevos*, ratsu*. Haku painotettiin akuuttilääketieteen, tuki- ja liikuntaelinsairauksien, neurokirurgian sekä tehohoidon erikoisaloille.

SQL-tietokantahaun seurauksena löytyi 1 235 osumaa, joista 501 liittyi hevostapaturmiin. Tutkimusaineiston potilaista kerättiin seuraavat tiedot: ikä ja sukupuoli, tiedot tapaturmasta (vammamekanismi, tapaturmapäivä, Acuta-käynnin päivä), vammalöydökset (vamman sijainti, vammatyyppi, vammojen lukumäärä) ja käynnin seuraukset terveydenhuollon kannalta (kuvantamistutkimukset, sairaalahoidon, leikkaushoidon ja tehohoidon tarve sekä kesto).

Vaikean päävamman saaneilta potilailta tarkastettiin kypärän käyttö tapaturmahetkellä potilasasiakirjoista. Hevostapaturmien ilmaantuvuutta laskettaessa käytettiin seurojen jäsenmäärää Hämeen alueella (1).

Tutkimuksessa käsiteltiin sekä potilaita että vammoja ja näiden lukumääriä. Vammat luokiteltiin niiden anatomisen sijainnin ja vammatyypin perusteella. Anatomisina sijainteina käytettiin yläraajaa, alaraajaa, rintakehää, päätä, kaularankaa, lantiota, selkärankaa sekä vatsaa.

Vammat jaettiin kahteen luokkaan: vaikeisiin ja lieviin. Vaikeina vammoina tässä tutkimuksessa pidettiin murtumia, sijoiltaanmenoja, lihasten ja nivelsiteiden repeämiä, traumaattisia ilma- ja veri-ilmarintoja, kuvantamalla todettuja sisäelin- ja keuhkovammoja sekä kuvantamalla todettuja aivovammoja. Lievempinä vammoina pidettiin ruhjevammoja, lieviä tai hyvin lieviä aivovammoja, haavoja ja kynsivammoja.

Vammamekanismien luokat olivat putoaminen, potkaisu, tallautuminen, puraisu, ohjaksiin liittyvät vammat ja muut vammamekanismit. Tallautumisella tarkoitettiin sitä, että hevonen on kaviollaan astunut potilaan jonkin osan päälle. Jos vammamekanismista ei ollut tarkkaa tietoa, se kirjattiin epäselväksi.

Vaikeita vammoja saaneilta potilailta kartoitettiin myös tapaturmaolosuhteet. Niitä olivat varsinainen ratsastus tai muu tilanne, johon sisältyivät esimerkiksi hevosen hoito tai taluttaminen.

Potilaille laskettiin NISS-pisteet (new injury severity score) AIS-luokituksen (abbreviated injury scale 2005) perusteella (12,13). Potilas katsottiin vakavasti vammautuneeksi, mikäli hänen NISS-pisteensä olivat yli 15. Vaikeiden vammojen lukumäärän mukaan selvitettiin potilaat, joilla oli useampia vammoja.

Leikkaustoimenpiteet luokiteltiin toimenpideluokituksen perusteella. Suurin osa toimenpiteistä oli tuki- ja liikuntaelimistöön kohdistuvia, joten ne luokiteltiin toimenpideluokituksen anatomisten sijaintien mukaan. Loput toimenpiteet muodostivat ”muut” luokan.

Käytetyt tilastomenetelmät olivat kuvailevia (frekvenssi, prosenttiosuus, keskiarvo, keskihajonta, mediaani ja vaihteluväli). Vammamekanismien ja vammojen sijaintien yhteyttä sekä iän ja vammojen sijaintien/seurausten yhteyttä tutkittiin khiin neliö -testillä SPSS 24 -ohjelmalla.

Tulokset

Tutkimusaikavälillä Tays Acutassa hoidettuja hevostapaturmapotilaita oli kaikkiaan 471. Sen lisäksi hevostapaturmiin liittyneitä etäkontakteja oli 7 ja hoitajakäyntejä 23.

Hoitoa vaatineiden hevostapaturmien ilmaantuvuus oli 41,5/1 000 ratsastusseuran jäsentä vuodessa. Potilaista 93 % (n = 437) oli naisia. 10–19-vuotiaat olivat edustetuin ikäluokka potilaiden joukossa (35 %) (taulukko 1). Lokakuu oli ruuhkaisin kuukausi: silloin hoidettuja hevostapaturmapotilaita oli yhteensä 58 (12 %).

Lääkärin arviota vaatineista 471 potilaasta 37 %:lla (n = 175) oli vaikeita vammoja, 62 %:lla (n = 293) oli lievempiä vammoja ja 0,6 %:lla (n = 3) potilaalla ei vammoja lainkaan.

Vaikeita vammoja oli 175 potilaalla yhteensä 230. Yleisimmin vaikeat vammat sijaitsivat yläraajassa (39 %), alaraajassa (20 %), rintakehässä (13 %) tai pään alueella (9 %) (taulukko 2). Lieviä vammoja saaneista potilaista lieviä tai hyvin lieviä aivovammoja oli 80 potilaalla.

Yleisin vammamekanismi oli putoaminen (72 %). Putoamisen yhteydessä vaikeat vammat sijoittuivat useimmin yläraajaan (40 %). Seuraavaksi yleisimmät vammamekanismit olivat potkaisu (8 %) ja tallautuminen (8 %). Potkaisun yhteydessä vaikeat vammat sijoittuivat useimmin rintakehään (29 %) sekä päähän (25 %). Tallautumisen yhteydessä vaikeat vammat sijoittuivat useimmiten alaraajaan (64 %). Puraisuvammoja (2 %) sekä ohjaksiin liittyviä traumoja (2 %) oli vähän.

Vaikeiden vammojen jakautuminen tärkeimpien vammamekanismin mukaan on esitetty taulukossa 3. Vaikeat vammat jakautuivat tilastollisesti epätasaisesti vammamekanismien kesken (p < 0,01). Tarkasteltaessa vaikeita vammoja saaneita potilaita, suurin osa tapaturmista tapahtui ratsastustilanteessa (77 %, n = 135).

Useampia vammoja saaneita potilaita oli 22 % (n = 38) vaikeita vammoja saaneista potilaista ja 8 % kaikista potilaista. Useampia vammoja saaneilla potilailla oli keskimäärin 2,4 vaikeaa vammaa potilasta kohden ja vammojen lukumäärän vaihteluväli oli 2–8 vaikeaa vammaa. 

Tutkimuksemme hevostapaturmapotilaiden NISS-pisteiden vaihteluväli oli 0–38 pistettä. Vaikeita vammoja saaneiden potilaiden NISS-pisteiden mediaani oli 4 pistettä. NISS-pisteiden mukaan vakavasti vammautuneita potilaita oli 6 eli 1,3 % kaikista potilaista.

Tutkimuksemme potilaista 13 % (n = 60) vaati leikkaushoitoa, 22 % (n = 103) osastohoitoa ja 2,5 % (n = 12) tehohoitoa (taulukko 4). Leikkaus- ja tehohoidon tarve jakautui tasaisesti eri ikäluokkiin (p > 0,05) (taulukko 5). Valtaosa leikkauksista kohdistui tuki- ja liikuntaelimiin. 

Tehohoitopotilaista 5 oli tehohoidossa, 6 tehovalvonnassa ja 1 sydäntehohoidossa. Yli puolet (58 %, n = 7) tehohoitoa vaatineista potilaista oli lapsia, kun kaikista potilaista lapsia oli vain 34 %. Yksi tehohoitoon tullut potilas menehtyi.

Kuvantamistutkimuksia tehtiin potilaille 757 kappaletta eli keskimäärin 1,6 kuvantamistutkimusta potilasta kohden. Yleisin kuvantamistutkimus oli aivojen ja pään tietokonekerroskuvaus.

Vaikean päävamman saaneita potilaita oli 15. Heistä kuudella oli loukkaantumishetkellä kypärä. Loppujen päävammapotilaiden kypärän käytöstä tai käyttämättömyydestä ei ollut tietoa. Pään alueen vammoja oli 9,1 % (n = 21) vaikeista vammoista.

Suurin osa (87 %, n = 13) päävammapotilaista tarvitsi osastohoitoa ja lähes puolet (47 %, n = 7) tehohoitoa. Pään vammat olivat tehohoidon potilailla yleisimpiä vammoja. Aivovammat eivät vaatineet neurokirurgista leikkaushoitoa.

Päätelmät

Tutkimuksessamme valtaosa hevostapaturmapotilaista oli naisia ja yleisin vammamekanismi putoaminen. Vammat kohdistuivat useimmiten raajoihin ja rintakehään. Päähän kohdistuneita vammoja oli vähemmän, mutta ne johtivat useimmin vakavampiin seurauksiin, kuten tehohoidon tarpeeseen ja jopa kuolemaan.

Potilaista 37 % sai vaikeita vammoja. NISS-pisteiden mukaan vakavasti vammautuneita potilaita oli 1,3 %.

Tutkimuksessamme vammojen anatomisten sijaintien jakauma ja vammamekanismien jakauma vastaavat hyvin aiempia tutkimuksia (4,8,9). Suurin osa putoamisen yhteydessä syntyneistä vammoista sijaitsi raajoissa. Pudotessa hevosen selästä otetaan ensin raajoilla vastaan.

Potkaisun yhteydessä syntyneet vammat osuivat useimmiten rintakehään sekä päähän. Hevonen on kookas eläin, ja etujaloilleen noustessa sen takajalkojen potkaisukorkeus yltää rintakehän ja pään alueelle. Tallautumisen yhteydessä vammat syntyivät pääosin alaraajaan ja erityisesti jalkaterään.

Hevostapaturmiin liittyvät vammat voivat olla vakavia tai jopa henkeä uhkaavia, mikä tekee ratsastuksesta vaarallisen lajin. Tutkimuksessamme potilaista 22 % oli osastohoidossa, 13 % potilaista vaati leikkaushoitoa ja 2,5 % tehohoitoa.

Muutamat aiemmat tutkimukset antavat viitteitä suuremmasta leikkaus- ja tehohoidon tarpeesta, sekä kuolleisuudesta (5,6). Vuonna 2000 julkaistussa Ghoshin ym. tutkimuksessa leikkaushoitoa vaatineiden potilaiden osuus oli 39 %, tehohoitoa vaatineiden osuus 40 % ja kuolleisuus 2,5 % (5). Tutkimuksen luonne oli kuitenkin erilainen, sillä tutkimuksen potilaat koostuivat sairaalahoitoa vaatineista potilaista, eivätkä kaikista ensiapuun saapuneista hevostapaturmapotilaista.

Omassa tutkimuksessamme osastohoitoa vaatineista potilaista 40 % vaati leikkaushoitoa, 12 % tehohoitoa ja 0,6 % menehtyi.

Tutkimuksessamme pään alueen vammoja oli alle 10 % vaikeista vammoista. Osuus ei ollut yhtä suuri kuin aiemmissa tutkimuksissa (3,5,6,7). Päävammojen vähäisyys voi johtua esimerkiksi kypärän käytön yleisyydestä Suomessa verrattuna kansainväliseen tasoon. 

Lääkärilehdessä vuonna 2000 julkaistun tutkimuksen mukaan 82 %:lla hevosen selästä pudonneista ratsastajista oli kypärä päässä (9). Zuckermanin ym. kirjallisuuskatsauksen mukaan kypärän käyttö on ulkomailla vähäistä, 9–25 % (14).

Lisäksi tutkimuksessamme vaikeisiin vammoihin ei sisällytetty lieviä tai hyvin lieviä aivovammoja, sillä niiden dokumentointi on jälkikäteen haastavaa. Siten ne eivät nostaneet päävammapotilaiden määrää.

Esimerkiksi vuonna 2006 julkaistussa Thomasin ym. tutkimuksessa päävammat olivat yleisimpiä vammoja, mutta heidän tutkimuksessaan päävammoihin oli sisällytetty myös aivotärähdykset (3).

Vaikka tutkimuksessamme päävammapotilaiden osuus oli suhteellisen pieni, aiheuttivat päävammat merkittäviä seuraamuksia terveydenhuollon kannalta. Lähes puolet tarvitsi tehohoitoa, ja yksi potilas menehtyi saamiinsa vammoihin.

Laki ei velvoita käyttämään kypärää, mutta Suomen Ratsastajainliiton jäsentalleilla vaaditaan kaikkia ratsastajia käyttämään sitä (15).

Lääkärilehdessä aiemmin julkaistun tutkimuksen mukaan hevostapaturmapotilaista vakavimmat vammat (aivoruhje, kallonsisäinen verenvuoto) sekä pidemmät tajuttomuusajat olivat ratsastajilla, joilla ei ollut vammahetkellä kypärää (9).

Meidän tutkimuksessamme vaikeita päävammoja saaneista potilaista enemmistöllä ei löytynyt potilasasiakirjoista tietoa kypärän käytöstä. Tässä joukossa lähes kaikki tapaturmat olivat tapahtuneet hevosta hoidettaessa.

Lääkärilehden tutkimuksen kyselyn perusteella vain noin 4 % vastanneista käytti kypärää myös hoitotilanteissa. Kypärä suojaa päätä, minkä vuoksi kypärän käyttöön kannattaa jatkossakin kiinnittää huomiota niin ratsastettaessa kuin hoitotilanteissa.

Tutkimusaineistomme on suhteellisen kattava (n = 471) verrattuna useisiin aiempiin tutkimuksiin. Tutkimuksemme potilaat edustavat hyvin ratsastuksen harrastajia. Potilaista 93 % oli naisia, mikä vastaa ratsastuksen harrastajien sukupuolijakaumaa (1). Reilu kolmasosa potilaista oli puolestaan alaikäisiä, mikä vastaa Suomen Ratsastajainliiton jäsenten ikäjakaumaa (1).

On kuitenkin mahdollista, että pieni määrä potilaita on hoidettu yksityispuolella, mutta todennäköisimmin vakavimmin loukkaantuneet ovat päätyneet kuitenkin sairaalaan ja siten tähän tutkimusaineistoon.

Lopuksi

Suurempi osa ratsastustapaturmavammoista on lieviä, mutta myös vakavia vammoja esiintyy. Raajat loukkaantuvat useimmin, mutta pään vammat johtavat vakavimpiin seurauksiin kuten tehohoidon tarpeeseen ja pahimmillaan kuolemaan.

Ratsastajainliiton jäsentalleilla kypärän käyttö on pakollista, ja kypärän käyttö Suomessa onkin yleistä (15). Ratsastukseen liittyviä vakavia päävammoja kuitenkin esiintyy, minkä vuoksi kypärän käyttöön kannattaa jatkossakin kiinnittää huomiota.

Raajavammoja on hankalaa vähentää turvavälineillä, minkä vuoksi yleisen turvallisuuden parantaminen on tärkeää.