Päihdediagnoosien alueellisen esiintyvyyden erot ja hoidon kustannukset

Päihteiden ongelmakäyttö on merkittävä kansanterveyshaaste Suomessa (1,2,3,4). Etenkin huumeiden käyttö ja niiden aiheuttamat ongelmat, erityisesti nuorten aikuisten huumekuolemat, ovat lisääntyneet viime vuosina (5,6,7). Samaan aikaan on viitteitä siitä, että alkoholiongelmien takia päihdehoitoon hakeutuminen olisi vähentynyt (8).

Alueellista vertailutietoa päihdeongelmien yleisyydestä ja tunnistamisen haasteista terveydenhuollon palveluissa on jo jonkin verran saatavissa (8,9), mutta kattava kuntatason tieto koko maan laajuisesti on puuttunut. On siten pyrittävä selvittämään, miten päihdehaitat näkyvät laajemmin sosiaali- ja terveydenhuollon eri palveluissa kuntatasolla.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ylläpitää valtakunnallista sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonkeruu- ja raportointijärjestelmää (Hilmo ja avoHilmo). Näiden hoitoilmoitusjärjestelmien tietojen avulla voidaan tarkastella päihdediagnoosien alueellista esiintyvyyttä kuntatasolla. Lisäksi voidaan tarkastella hoidon kokonaiskustannusten kuntakohtaisia eroja yksilötason aineistoa hyödyntämällä.

Päihteiden ongelmakäyttö tunnistetaan edelleen paikoin huonosti terveydenhuollossa. Näin ollen diagnoosiperusteisessa tarkastelussa on aina kyse ilmiön esiintyvyyden ohessa ongelmien tunnistamisesta ja kirjaamiskattavuudesta.

Tietoa päihdeongelmien alueellisesta esiintyvyydestä terveydenhuollon palveluissa tarvitaan palveluiden kehittämisen tueksi. Palveluiden alueellinen riittävyys voidaan taata vain, kun päihdehaittojen alueellinen esiintyvyys on tiedossa. Tässä artikkelissa kuvataan kansallisten terveydenhuollon rekisterien avulla päihdehaittojen alueellista esiintyvyyttä ja tunnistamista diagnoosipohjaisesti yksilötason aineistoa hyödyntäen sekä tarkastellaan hoidon kokonaiskustannusten kehityssuuntia vuosina 2015–2018.

Aineisto ja menetelmät

Vuosina 2015–2018 tapahtuneita päihteistä johtuvia asiointeja terveydenhuollossa tarkasteltiin THL:n ylläpitämien kansallisten hoitoilmoitusrekisterien kautta. Tutkimus rajattiin yli 18-vuotiaisiin henkilöihin. Tutkimusaineistona käytettiin Hilmo- ja avoHilmo-rekistereihin kirjattuja diagnoositietoja (liitetaulukko 1) (10). Mukana on myös sosiaalihuollon yksiköitä, jotka tuottavat tietoja näihin rekistereihin.

Päihdediagnoosit jaoteltiin 1) alkoholista johtuvaksi asioinniksi (pää- tai sivudiagnoosina) sekä 2) huumeista johtuvaksi asioinniksi (pää- tai sivudiagnoosina). Liitetaulukossa 2 on kuvattu edellä mainittujen diagnoosien maakuntakohtainen esiintyvyys. Päihteiden käyttöön liittyvät tapaturmat eivät ole mukana aineistossa.

Kustannukset laskettiin suoriteperusteisesti. Terveydenhuollon Hilmo-rekistereihin kirjatulle palvelunkäytölle laskettiin hoidon vuosikustannukset, jotka suhteutettiin kunnan aikuisväestöön. Jokaiselle päihteiden vuoksi terveydenhuollossa kyseisenä vuonna asioineelle henkilölle laskettiin Hilmo-tietojen perusteella vuotuiset terveydenhoidon kokonaiskustannukset (11). 

Tässä laskettiin standardikustannus jokaisen henkilön vuoden kaikille kontakteille ja hoitojaksoille terveyspalveluissa. Erikoissairaanhoidon laskelmat perustuivat DRG-ryhmittelyyn (diagnosis related group) ja suhteellisiin kustannuspainoihin. Perusterveydenhuollon kontaktien kustannuksissa käytettiin avohoidon potilasryhmittelyihin perustuvia THL:n yksikkökustannusraportin mukaisia arvoja erilaisille perusterveydenhuollon ammattiryhmille ja yhteystavoille.

Diagnoosien alueellista esiintyvyyttä ja terveydenhuollon yksilötason kustannuksia tarkasteltiin vuosittaisena poikkileikkauksena. Myös alkoholin ja huumeiden yhteiskäytön aiheuttamien haittojen diagnosointia tarkasteltiin. Päihteiden yhteiskäytöksi tulkittiin tilanne, jossa henkilölle oli kirjattu sekä alkoholihaittaan viittaava diagnoosi että huumeiden käytön aiheuttamaan haittaan liittyvä diagnoosi samana vuonna. Väestöerojen tasaamiseksi diagnoosien esiintyvyys ikävakioitiin alueen väestössä.  Kunta-aineistoon sisällytettiin kaikki Suomen kunnat vuoden 2015 jaottelun mukaisesti. Kartat laadittiin ArcGIS Pro -ohjelmistolla. 

Lisäksi tarkasteltiin kunnittain päihdediagnoosien esiintyvyyden maantieteellistä klusteroitumista eli korkeiden ja matalien arvojen ryhmittymistä. Tätä mitataan tavallisesti Moranin indeksillä (Moran’s I), joka pohjautuu spatiaaliseen autokorrelaatioon eli lähellä toisiaan sijaitsevien alueyksiköiden samankaltaisuuteen (12). Klusterianalyysit tehtiin GeoDa-ohjelmistolla.

Tulokset

Päihdediagnoosien esiintyvyyden muutokset

Seuranta-aikana 2015–2018 jokin päihdehaittoihin liittyvä diagnoosi kirjattiin terveydenhuollon Hilmo-rekistereihin yhteensä 120 307:lle yli 18-vuotiaalle Suomessa asuvalle henkilölle. Tämä tarkoittaa aikuisväestöön suhteutettuna noin 2,7 %:n esiintyvyyttä. Alkoholin aiheuttamia haittoja kuvaavien diagnoosien esiintyvyys on kasvanut koko maassa vuosien 2015 ja 2018 välisenä aikana noin tuhannella henkilöllä (+2,7 %). Huumeiden aiheuttamien haittojen esiintyvyys terveydenhuollossa kasvoi saman ajanjakson aikana vastaavasti lähes kolmanneksella (+29,3 %), ja vuosittain noin tuhannella uudella henkilöllä todettiin huumeiden aiheuttamiin haittoihin liittyvä diagnoosi.

Havaintojen mukaan päihteiden yhteiskäyttöön liittyvien diagnoosimerkintöjen määrä kasvoi seuranta-aikana 32,1 %, mutta näiden diagnoosien kokonaismäärä jäi maltilliseksi verrattuna esimerkiksi alkoholihaittoja kuvaavien diagnoosien lukumäärään. Taulukossa 1 on kuvattu päihdehaittoihin liittyvien diagnoosien vuosittaiset lukumäärät.

Alkoholi- ja huumehaittoihin liittyvien diagnoosien ikävakioitua alueellista esiintyvyyttä tarkasteltiin kuntatasolla (kuvio 1). Päihdediagnoosien esiintyvyys on suurinta Suomen itä- ja keskiosien lisäksi yksittäisissä Pohjois-Suomen kunnissa ja pienintä länsirannikolla (kuvio 1).

Kuvio 1.

Alkoholi– ja huumediagnoosien alueellinen ikävakioitu esiintyvyys kunnittain 2015–2018

Aineiston koonti / Kartta: UEF / Geospatial Health; UEF / Machine Learning; STN IMPRO –tutkimusprojekti. Kuvio: Aapeli Leminen.

Kuviossa 2 on kuvattu päihdediagnoosien kunnittaista klusteroitumista vuosina 2015–2018. Klusterianalyysi tunnisti sekä tilastollisesti merkitsevien suurten ja pienten esiintyvyyksien klusteroitumisen (klusterit 1–2) että poikkeustapaukset (klusterit 3–4). Vaikka palveluiden käytössä ja diagnoosien kirjaamiskattavuudessa onkin vuosittaista vaihtelua, korkeat päihdediagnoosien esiintyvyydet klusteroituvat jokaisena tarkasteluvuotena Itä- ja Keski-Suomessa ja matalat esiintyvyydet vastaavasti länsirannikolla sekä Ahvenanmaalla. Tämä tukee kuvion 1 perusteella tehtyjä havaintoja alkoholi- ja huumehaittojen alueellisesta sijoittumisesta Suomessa. 

Kuvio 2.

Päihdediagnoosien esiintyvyyden kunnittainen klusteroituminen vuosina 2015–2018

Aineiston koonti / Kartta: UEF / Geospatial Health; UEF / Machine Learning; STN IMPRO –tutkimusprojekti. Kuvio: Aapeli Leminen.

Päihdeasiakkaiden hoidon kustannukset 2015–2018

Seuranta-aikana huumehaittojen hoidon kokonaiskustannukset lisääntyivät ja alkoholihaittojen vähenivät (kuvio 3). Suuria väestöön suhteutettuja kustannuksia havaittiin eniten Itä- ja Pohjois-Suomen kunnissa. Korkeimmillaan väestöön suhteutetut kustannukset olivat 140–290 euroa asukasta kohden. Tarkemmat kuntakohtaiset luvut on koottu verkkotyökaluun (experience.arcgis.com/experience/d633810fc37a46be925ff6ecdc319985).

Kuvio 3.

Alkoholi– ja huumehaittojen vuoksi terveydenhuollossa asioineiden hoidon kokonaiskustannukset

Kustannusten kehitys kunnittain vuosina 2015–2018. Vuosittaiset yhteenlasketut kustannukset näkyvät suluissa kunkin vuoden jälkeen.

Aineiston koonti / Kartta: UEF / Geospatial Health; UEF / Machine Learning; STN IMPRO –tutkimusprojekti. Kuvio: Aapeli Leminen.

Päätelmät

Tässä tutkimuksessa selvitettiin terveydenhuollossa kirjattujen päihdediagnoosien alueellista esiintyvyyttä, terveydenhuollon kokonaiskustannuksia sekä näissä tapahtuneita muutoksia vuosien 2015 ja 2018 välisenä aikana. Tutkimuksemme mukaan terveydenhuollossa kirjattujen huumediagnoositapausten määrä sekä niihin liittyvät kustannukset ovat merkittävästi lisääntyneet vuodesta 2015 vuoteen 2018, kun taas alkoholidiagnooseihin liittyvät kustannukset vähenivät.

Tämä tutkimus tuotti kuntakohtaista päihdediagnooseihin liittyvää tietoa terveydenhuollon palveluiden käytöstä ja kustannuksista. Huumediagnoosien esiintyvyys terveydenhuollossa kasvoi voimakkaasti (29 %) seuranta-aikana. Tämä on linjassa muiden viimeaikaisten tutkimusten kanssa; niissä on havaittu, että huumeongelmat ovat Suomessa lisääntyneet (6,8,13,14).

Huumehaittoja esiintyi väkilukuun suhteutettuna enemmän Itä-Suomessa erityisesti vuosina 2017 ja 2018. Muutoin huumehaittojen alueellinen jakautuminen oli valtakunnallisesti satunnaisempaa kuin alkoholidiagnoosien. Alkoholidiagnoosit olivat edelleen yleisin päihdediagnoosiryhmä, eikä niiden esiintyvyydessä havaittu seuranta-aikana merkittäviä muutoksia.

Havaittavissa oli kuitenkin selkeitä alueellisia eroja: Esiintyvyys oli suurinta maan itä- ja keskiosissa ja pienintä maan länsiosissa. Havaitut alue-erot mukailevatkin THL:n sairastavuusindeksin tietoja, joiden mukaan väestö on terveempää Länsi- ja Etelä-Suomessa kuin Itä- ja Pohjois-Suomessa (15). Elintapojen lisäksi alue-eroihin voivat vaikuttaa erot muun muassa väestön sosioekonomisessa rakenteessa, palvelujärjestelmässä, sosiaalisessa ympäristössä sekä perimässä (16,17).

Kun arvioitiin päihdediagnoositapauksiin liittyviä vuotuisia terveydenhuollon kokonaiskustannuksia suhteessa alueen aikuisväestöön, saatiin alueellisesti vertailukelpoista tietoa terveydenhuollon toiminnasta päihdehaittojen hoidossa. Tässä tutkimuksessa tunnistettiin kasvua huumediagnooseihin liittyvissä kustannuksissa. Sen sijaan alkoholidiagnooseihin liittyvät kustannukset hieman pienenivät seuranta-aikana.

Havaittuja kustannuksiin liittyviä alue-eroja selittävät osaltaan erot sairastavuudessa ja toisaalta palveluiden järjestämistavoissa. Suuret kustannukset voivat osin kertoa myös siitä, että terveydenhuollon palveluja on paremmin tarjolla ja asiakkaita myös aktiivisesti hoidetaan eri palveluissa. Tulokset täydentävät THL:n päihdehuollon nettokustannuksista kerättävää tietoa (18), mikä avaa mahdollisuuksia alueellisten hyvien käytäntöjen tunnistamiseen kustannusten kasvun hillitsemiseksi.

Palvelujen järjestäminen perustuu Suomessa tarveperusteisuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että palveluiden alueellinen riittävyys voidaan taata vain, kun ilmiön alueellinen esiintyvyys on tiedossa. Osana tätä tutkimusta toteutettiin karttatyökalu, jonka avulla oli mahdollista vertailla kuntatasolla päihdediagnoositapausten esiintyvyyden ja terveydenhuollon kokonaiskustannusten eroja.

On kuitenkin huomioitava, että alueelliset erot voivat johtua osin siitä, että päihdepalveluiden järjestäminen sosiaali- ja terveydenhuoltosektoreiden välillä voi merkittävästi vaihdella alueittain. Alueiden välillä on myös suuria eroja kirjaamiskäytännöissä ja -kattavuudessa, vaikka kirjaamiskattavuus on viime vuosina parantunut (19). Tutkimustuloksemme kuitenkin täydentävät kuvaa alueellisesta palveluntarpeesta.

Tässä tutkimuksessa kuvatut päihdeongelmien esiintyvyysluvut kuvaavat ennen kaikkea päihdediagnoosien tunnistamista ja kirjaamista terveydenhuollon palveluissa. Näin ollen esitetyt päihdediagnoosien esiintyvyydet ovat mitä todennäköisimmin selvästi pienempiä kuin todellisuudessa useiden päihdediagnoositapausten rekisterikirjaamiseen liittyvien virhelähteiden takia. 

Aikaisempien tutkimusten tietojen perusteella on syytä olettaa, että päihdehaitat ovat monesti alidiagnosoituja (20,21,22,23,24). Lisäksi Suomessa päihdeongelmien hoito toteutuu osin sosiaalihuollon alaisissa hoitopaikoissa, joissa ICD-10-diagnoosien kirjaamista avoHilmo-rekisteriin ei ole käytössä (25). Alirekisteröintiä voi myös aiheuttaa se, että työikäisten perusterveydenhuoltotasoisista käynneistä merkittävä osa toteutuu työterveyshuollossa yksityissektorilla (26), mutta kaikki työterveyshuollon kirjaukset eivät vielä näy kattavasti Hilmo-rekistereissä.

Muutokset diagnoosien esiintyvyysluvuissa ja kokonaiskustannuksissa voivat johtua myös viime vuosina palvelujärjestelmässä tapahtuneista muutoksista: Päihdeongelmien hoitoa on paikoin siirretty sosiaalihuollon puolelta terveydenhuollon palveluihin, minkä seurauksena päihteistä johtuva asiointi tulee terveydenhuollon rekisterien kautta aikaisempaa paremmin näkyväksi. Tämä muutos voi osin selittää erityisesti huumediagnoositapausten lisääntymistä. Lopuksi on hyvä huomioida, ettei tässä tutkimuksessa tarkasteltu päihteiden käyttöön liittyviä tapaturmia, alkoholin yliannostuksia tai päihteiden ongelmakäyttöön liittyviä epäsuoria käyntejä tai kustannuksia. 

Tutkimuksemme osoittaa, että huumeongelmiin liittyvät asioinnit ja kustannukset terveydenhuollossa ovat lisääntyneet vuosien 2015–2018 aikana. Alkoholiongelmien aikuisväestöön suhteutetut esiintyvyysluvut ovat korkeampia Itä- ja Keski-Suomessa. On ensiarvoisen tärkeää vastata kasvaneeseen huumeongelmien hoidontarpeeseen ja yhdenmukaistaa hoitopalvelujärjestelmää valtakunnallisesti. 

Lisäksi eri palveluntarjoajien kirjauskäytäntöjä päihdediagnoosien osalta tulisi kehittää, jotta luotettavat aluevertailut päihdeongelmien esiintyvyydestä eri palveluissa mahdollistuisivat nykyistä paremmin. Ilman yhdenmukaisia kirjaamiskäytäntöjä tulevaisuuden sosiaali- ja terveyspalvelujen vaikuttavuuden seuraaminen tai palvelujen riittävyyden alueellinen turvaaminen ei ole mahdollista.

Liitetaulukko 1. Päihdediagnoosikoodit (ICD-10 ja ICPC2)

Liitetaulukko 2. Päihteisiin liittyvien diagnoosien esiintyvyys maakunnittain vuosina 2015–2018