Osteoporoosille on tyypillistä luun määrän väheneminen ja luun hienorakenteen muutos. Nämä johtavat luun lujuuden heikkenemiseen ja murtumavaaran lisääntymiseen. Murtuman syntymisen todennäköisyyteen vaikuttavat lisäksi kaatumisalttius, luuhun kohdistuvan vamman laatu, luun geometria ja pehmytkudosten suojavaikutus.

Luukudos uusiutuu koko elämän ajan. Luun määrä kasvaa 20-30 ikävuoteen asti ja säilyy melko muuttumattomana terveellä ihmisellä 40 ikävuoteen asti. Tämän jälkeen luun määrä alkaa pienentyä ja naisilla pienentyminen kiihtyy vaihdevuosi-iässä (1). Elämänkaaren loppupäässä luun häviäminen kiihtyy sekä miehillä että naisilla (2). Nainen menettää elämänsä aikana hohkaluustaan 50 % ja putkiluustaan 30 %, miehillä vastaavat menetykset ovat 30 % ja 20% (3).

Noin 80 000 suomalaista saa vuosittain luunmurtumia. Osteoporoosi on murtuman riskitekijänä 75 %:ssa yli 45-vuotiaiden murtumista (4). Osteoporoosiin liittyvät murtumat ovat huomattava kansanterveydellinen ja -taloudellinen ongelma kaikissa teollistuneissa maissa. Arvioidaan, että yli 45-vuotiasta naisista 47% ja miehistä 24 % saa loppuelämänsä aikana ranne-, nikama-, olkavarsi- tai lonkkamurtuman (5).

Reisiluun kaulan murtuman sai 7122 suomalaista vuonna 1997 ja näiden murtumien määrän on arvioitu kolminkertaistuvan vuoteen 2030 mennessä (6). Lonkkamurtumien aiheuttamat laskennalliset vuosikustannukset Suomessa ovat jo yli 118 miljoonaa euroa (700 miljoonaa markkaa) vuodessa, jos arviointiperusteena pidetään lonkkamurtuman aiheuttamaa kustannusta Ruotsissa (7). Keski-ikäisen naisen rannemurtuman riski loppuelämän aikana on 14-22 % ja se on suurin Pohjoismaissa; miesten vastaava riski on noin 5 % (5). Lisäksi aikaisemman murtuman tiedetään ennustavan uuden murtuman syntyä. Luun mineraalitiheyden menetyksen asteen mukaan vaihdellen aikaisemmat murtumat voivat lisätä uuden murtuman riskin 3-75-kertaiseksi (8,9). Tuoreen israelilaistutkimuksen mukaan 70 % ensiapupoliklinikalla hoidetuista ja 62 % sairaalaan otetuista pienienergiaisen vammamekanismin aiheuttaman osteoporoosimurtuman saaneista potilaista jäi ilman varsinaista osteoporoosin hoitoa; hoidettujen ryhmässä yleisin lääkitys oli kalsium (9).

Tässä tutkimuksessa mitattiin pienienergiaisen rannemurtuman saaneiden aikuisten raisiolaisten terveyskeskuspotilaiden luuntiheysarvot DXA-laitteella.

POTILAAT JA MENETELMÄT

Tutkimusaineisto kerättiin vuoden 2000 aikana raisiolaisista rannemurtumapotilaista, jotka hakeutuivat ensisijaisesti hoitoon tai jatkohoitoon Raision terveyskeskukseen. Tutkimusaineistoon otettiin vain yli 20-vuotiaiden potilaiden pienienergiaisen vamman (kaatuminen, liukastuminen) seurauksena syntyneet rannemurtumat. Potilaat kutsuttiin kirjeitse jatkotutkimukseen, ja osalle heistä varattiin aika jatkoselvittelyjä varten jo heti murtuman hoidon yhteydessä. Jatkoselvittelyistä vastasi yksi lääkäri terveyskeskuksessa (M.L.-V). Aineistosta puuttuvat yksityissektorilla hoidetut ja leikkaushoitoa tarvinneet rannemurtumapotilaat, jotka eivät ole käyneet terveyskeskuksessa.

Tutkimuksessa selvitettiin henkilön ikä, sukupuoli, pituus nuoruusiässä (noin 20-30-vuotiaana), pituus tutkimushetkellä ja paino. Kyselylomakkeen ja haastattelun avulla kartoitettiin tutkittavan mahdolliset aikaisemmat murtumat, lähisukulaisten murtumat, vaihdevuosi-ikä, kuukautishäiriöt, sairaudet, lääkehoidot, tupakointi, liikuntaharrastukset, maitotaloustuotteiden sekä kalsium- ja D-vitamiinivalmisteiden käyttö. Luuntiheysmittaukset suoritettiin ostopalveluna kaksienergisellä röntgenabsorptiometrillä (DXA) (Lunar DPX-IQ, Madison, Wisconsin, USA) vasemmasta reisiluun kaulasta ja lannerangasta. Diagnoosin perustana käytettiin WHO:n työryhmän laatimia osteoporoosin diagnostisia kriteereitä (10). Osteoporoosissa luuntiheys on pienentynyt määritelmän mukaan 2,5 keskihajontaa (SD) tai enemmän verrattuna nuorten, terveiden aikuisten keskimääräiseen luuntiheyteen (T-arvo <= -2,5 SD). Käytännössä tämä tarkoittaa yli 25% matalampaa arvoa kuin terveiden aikuisten keskimääräinen luuntiheys. Osteopeniassa luuntiheys on määritelmän mukaan 1-2,5 SD terveiden nuorten aikuisten luuntiheyttä pienempi (-2,5 < T-arvo <= -1).

TULOKSET

Pienienergiainen murtuma todettiin 66 potilaalla. Heistä lisäselvitysten ulkopuolelle rajattuja alle 20-vuotiaita oli 15 (23 %); ryhmä muodostui 5 tytöstä ja 10 pojasta, iän vaihteluväli oli 6-17 vuotta. Lisätutkimuksiin kutsutuista yli 20-vuotiaista (n = 51) jäi saapumatta vastaanotolle 10 (20 %); tässä ryhmässä oli 8 naista ja 2 miestä, iän vaihteluväli oli 26-90 vuotta. Lisäselvityksiin saapuneista (n = 41) luuntiheysmittaus tehtiin 37 potilaalle (90 %). Luuntiheysmittauksessa käyneistä oli naisia 26 ja miehiä 11. Neljälle potilaalle (10 %) ei tehty luuntiheysmittausta; syynä olivat dementia, aiemmin diagnosoitu osteoporoosi, haluttomuus tietää tulosta ja niin runsas ylipaino, ettei luuntiheysmittaus onnistunut. Tässä ryhmässä naisia oli 3 ja miehiä 1 (kuvio 1).

Rannemurtumien esiintyminen eri ikäryhmissä on esitetty kuviossa 2. Aikuisiän rannemurtumat lisääntyivät 50 vuoden jälkeen. Toinen esiintymishuippu näkyi murrosiässä.

Osteoporoosin tunnettujen riskitekijöiden esiintyminen lisäselvityksissä käyneillä rannemurtumapotilailla (n = 41) on esitetty kuvioissa 3 ja 4. Aikaisempi murtuma oli ollut 63%:lla (26/41), ja 24 %:n lähisukulaisella oli ollut murtuma (lonkka, nikama, ranne) (10/41). Rannemurtumien riskitekijänä oli vähäinen maitotaloustuotteiden käyttö 56%:lla (23/41) ja fyysinen inaktiviteetti (liikuntaa alle 3 kertaa viikossa) 39 %:lla (16/41).

Osteoporoosi todettiin 32 %:lla luuntiheysmittauksessa käyneistä potilaista (12/37). Näistä naisia oli 10 (53-79 vuotta); miehistä toinen oli 50-vuotias ja toinen 79-vuotias. Osteopenia eli pienentynyt luuntiheys todettiin luuntiheysmittauksessa käyneistä 54 %:lla (20/37, 12 naista ja 8 miestä).

Osteoporoosidiagnoosin saaneiden rannemurtumapotilaiden ryhmässä reisiluun kaulan keskimääräinen T-arvo oli -2,4 (vaihteluväli -4,1- -0,9) ja lannerangan T-arvo -2,8 (vaihteluväli -4,8- -1,6). Osteopeniadiagnoosin saaneiden ryhmässä keskimääräinen reisiluun kaulan T-arvo oli -1,3 (vaihteluväli -2,4- -0,1) ja lannerangan T-arvo -1,2 (vaihteluväli -2,3-1,1). Osteoporoosi- ja osteopeniadiagnoosin saaneiden potilaiden reisiluun kaulan ja lannerangan mittaustulokset on esitetty taulukossa 1.

Lisäselvityksissä käyneistä rannemurtumapotilaista 48 %:lle aloitettiin tai jatkettiin osteoporoosin hoitoa kalsium- ja D-vitamiinivalmisteilla. Bisfosfonaatteja sai 25 % potilaista, hormonihoitoja sai 17 %, kalsitoniinia 2 % ja lonkkasuojaimia suositeltiin 8 %:lle.

POHDINTA

Osteoporoosi todettiin 32 %:lla luuntiheysmittauksessa käyneistä yli 20-vuotiaista rannemurtumapotilaista ja tämän lisäksi pienentynyt luuntiheys oli todettavissa 54 %:lla. Tämän tutkimuksen rannemurtumapotilaista 87 %:lla oli siis osteoporoottinen tai osteopeeninen luuntiheyslöydös.

Osteoporoosin varhaisdiagnostiikan tavoitteena on sairauden toteaminen ja asianmukaisen hoidon aloittaminen ennen murtumaa. Hoidon tavoitteena on estää luuston kunnon huononeminen ja ennen kaikkea ehkäistä lonkkaluunmurtumien syntyminen (11).

Luuntiheys ennustaa luunmurtumavaaraa. Pientä luuntiheyttä voidaan pitää osteoporoottisen luunmurtuman vaaratekijänä samalla tavoin kuin korkean verenpainetason tai kolesterolitason katsotaan ennustavan sepelvaltimotaudin tai aivovaltimotaudin vaaraa. Osteoporoosin diagnoosi voidaan tehdä ennen murtumaa vain luuntiheysmittauksella. DXA on yleisin käyttöön vakiintuneista mittausmenetelmistä. Sillä voidaan mitata luuntiheyttä niistä luista, joissa ilmenee eniten käytännön kannalta merkittäviä osteoporoottisia murtumia. Mittaus on aiheellinen, jos tutkittava kuuluu johonkin tunnettuun riskiryhmään ja mittaustulos vaikuttaa siihen, minkälaisen hoidon tutkittava saa.

Luukadon ja siihen liittyvien luunmurtumien estämiseksi tulisi vaikuttaa koko väestön elämäntapoihin. Kaikille, iästä riippumatta, tulisi korostaa säännöllisen liikunnan, kalsiumin ja D-vitamiinin riittävän saannin sekä tupakoimattomuuden tärkeyttä. Toisaalta olisi löydettävä sellaiset henkilöt, joiden murtuma-alttius on suuri, ja kohdistettava heihin murtumavaaraa vähentäviä toimenpiteitä. Terveydenhuollon toimipisteissä tulisi tunnistaa riskiyksilöt ja saattaa heidät asianmukaiseen hoidon tarpeen arviointiin ja hoitoon. Hoidon tarpeen arviointi olisi kohdistettava niihin, jotka sairauksien tai lääkehoitojen vuoksi ovat alttiita saamaan sekundaarisen osteoporoosin. Hoidon tarpeen arviointi olisi kohdistettava myös potilaisiin, joilla on jo ollut pienienergiainen luunmurtuma (12).

Rannemurtuma on yleisimpiä osteoporoottisia murtumia. Distaalisen radiuksen murtumat ovat usein kivuliaita ja saattavat vaatia leikkaushoitoa anatomisen asennon palauttamiseksi. Rannemurtuman saaneista jopa 30 % saattaa kärsiä pitkäaikaishaitoista (13). Tavallisimpia haittoja ovat tunne käden heikkoudesta, huono puristusvoima, huono liikkuvuus ja kipu murtuma-alueella. Elinaikainen rannemurtumariski naisilla on eri tutkimusten mukaan 14-22 % (5,14). Yli 40-vuotiailla naisilla rannemurtumien ilmaantuvuus kasvaa lineaarisesti, miehillä ilmaantuvuus on tasainen ikävälillä 20-80 vuotta. Rannemurtumapotilaiden ikävakioitu sukupuolijakauma on 4:1 (nainen:mies). Tuoreen ruotsalaistutkimuksen mukaan yli 45-vuotiaan naisen elinaikainen riski saada rannemurtuma on 21,5 % , lonkkamurtuman riski on 23,3 % ja nikamamurtuman 15,4 %, ja vastaavat luvut yli 45-vuotiailla miehillä ovat 5,2 %, 11,2 % ja 8,6 % (5). Myöhemmän murtuman kumulatiivinen insidenssi on 55 % 10 vuoden kuluessa ensimmäisestä rannemurtumasta, ja 20 vuoden kuluessa ensimmäisestä rannemurtumasta 84 % naisista ja 69 % miehistä on saanut uuden murtuman (15). Mitä nuoremmalla iällä saa ensimmäisen murtumansa tai mitä lukuisampia murtumia on kokenut, sitä suuremmaksi kasvaa uusien murtumien riski (16).

Englantilaistutkimuksen mukaan yhden lonkkamurtuman kustannus on 114 000 markkaa (19 173 euroa), rannemurtuman kustannukseksi laskettiin 4 500 markkaa (757 euroa), nikamamurtuman 4 600 markkaa (774 euroa) ja muiden murtumien 13 000 markkaa (2 186 euroa) (17). Lonkkamurtuman sairaalahoitokustannukset ovat olleet hyvin samankaltaisia Euroopan alueella. Rannemurtuman kustannuksissa ei ole otettu huomioon menetetyn työpanoksen arvoa.

Tämän selvityksen aineisto on pieni ja siitä luultavasti puuttuu osa vaikeimmista, sairaalahoitoa vaatineista rannemurtumista. Sen tulos on kuitenkin suuntaa-antava ja pohdintaa herättävä.

Rannemurtumaa on siis pidettävä osteoporoosin varhaisena varoitusmerkkinä. Rannemurtuman tulisi herättää terveydenhuoltohenkilöstössä epäily osteoporoosista. Väestöön kohdistuvaa osteoporoosin suuntaamatonta seulontaa ei kuitenkaan katsota toistaiseksi aiheelliseksi, koska näyttö seulonnan kustannusvaikuttavuudesta puuttuu (11). Varhainen luukadon syyn selvittely ja hoito tarjoavat ainutlaatuisen mahdollisuuden luun lisämenetyksen estoon ja myös myöhempien murtumien estoon.

Osteoporoosin onnistuneen hoidon kannalta on tärkeää motivoida hoitohenkilökuntaa ja potilaita riittävästi. Tieto murtumariskin suurenemisesta saattaa vaikuttaa potilaan halukkuuteen käyttää murtumariskiä pienentäviä lääkkeitä ja muuttaa ruokailu- ja liikuntatottumuksiaan. Osteoporoosistaan tietäessään henkilö voi halutessaan myös yrittää suojautua apuvälineiden avulla kaatumisilta ja kaatumisten aiheuttamilta murtumilta.