Murtumapotilaiden osteoporoosin tunnistaminen ja hoito Kouvolassa vuonna 2015

Osteoporoosi on yleisin luustosairaus. Sitä esiintyy naisilla ja miehillä ja kaikilla roduilla. Se on naisilla yleisempi kuin miehillä ja sen ilmaantuvuus lisääntyy väestön vanhetessa.

Osteoporoosin vaikein komplikaatio on murtuma. Osteoporoottiset murtumat ovat huomattava kansanterveysongelma, sillä ne aiheuttavat toimintakyvyn heikkenemistä ja lisäävät kuolemanriskiä (1).

Yleisin osteoporoottinen murtuma on rannemurtuma ja vaikein lonkkamurtuma; sen hoito on lähes aina leikkaus, ja kuolleisuus ensimmäisen vuoden kuluessa oli tuoreimman suomalaisen tilaston mukaan 23 % vuonna 2014 (2). Lonkkamurtuman jälkeen uuden murtuman riski on 2,5-kertainen (3). Toinen kuolleisuutta lisäävä osteoporoottinen murtuma on nikamamurtuma. Se lisää uuden nikamamurtuman vaaran 5-kertaiseksi ja jonkin muun murtuman vaaran 2–3-kertaiseksi (4).

Osteoporoosin ehkäisyn ja hoidon tavoitteena on pienentää murtumien ilmaantuvuutta ja edistää ikääntyvän väestön elämänlaatua ja toimintakykyä. Osteoporoosia tulee epäillä, jos potilas on saanut murtuman pienienergiaisen tapaturman yhteydessä.

Lukuisat tutkimukset osoittavat, että hyvin toimiva murtumahoitajan ja osteoporoosiin perehtyneen lääkärin toteuttama murtumien sekundaaripreventio vähentää uusia murtumia ja on kustannustehokasta (5,6,7).

Kymenlaaksossa on ollut vuodesta 2004 lähtien alueellinen hoitosuositus, joka perustuu osteoporoosin Käypä hoito -suositukseen (8). Siinä on ohjeistettu, kuinka murtumien sekundaaripreventio toteutetaan erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteistyönä. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää pienienergiaisten murtumien ilmaantuvuutta ja murtumiin liittyviä tekijöitä sekä arvioida kuinka hoitosuositus toteutuu 86 000 asukkaan Kouvolassa.

Aineisto ja menetelmät

Pohjois-Kymen sairaalan sähköisestä potilasarkistosta kerättiin tiedot kaikista 1.1.–31.12.2015 pienienergiaisen murtuman saaneista 45 vuotta täyttäneistä naisista ja 60 vuotta täyttäneistä miehistä sekä vuodeosastojaksoilta että päivystyspoliklinikan hoitojaksoilta. Pienienergiaiseksi murtumaksi määriteltiin murtuma, joka oli tullut kaatumisesta samalla tasolla tai putoamisesta korkeintaan metrin korkeudelta. Koska osa kouvolalaisista potilaista oli hoidettu primaaristi Kymenlaakson keskussairaalassa, nämäkin potilaat otettiin mukaan aineistoon.

Kouvolassa oli vuonna 2015 käytössä murtumariskin tunnistamiseen sekä Mikkelin osteoporoosi-indeksi (MOI) (9) että FRAX-laskuri, jota vuoden 2014 Käypä hoito -suositus suositti (10). MOI sisältää muuttujina iän, painon ja pituuden lyhenemisen sekä dikotomisina muuttujina aikaisemman murtuman, vanhempien tai sisarusten lonkkamurtuman ja tupakoinnin. FRAX laskee riskitekijöiden perusteella lonkkamurtuman ja tärkeimpien osteoporoottisten murtumien todennäköisyyden (%) kymmenelle vuodelle. FRAX-arvoa laskettaessa voidaan käyttää joko potilaan painoindeksiä tai DXA-mittauksessa saatua reisiluun kaulan tiheystulosta (BMD, g/cm2). MOI oli vuonna 2008 käytössä jo 13:ssa maamme 16 keskussairaalapiiristä sekä lähes kaikissa terveyskeskuksissa (11). MOI on validoitu ja se tunnistaa matalan luuntiheyden yhtä hyvin kuin parhaat BMD-indeksit ja murtumariskin identtisesti FRAX-laskurituloksen ja matalan luuntiheyden kanssa (12).

Potilas täytti murtumahoitajan lähettämän MOI-lomakkeen. Murtumahoitaja kokosi potilaiden tiedot ja ohjasi luuntiheyden mittaukseen (DXA) potilaat, joilla oli MOI-pisteiden tai FRAX-laskurin perusteella suurentunut murtumariski. DXA-tutkimuksesta luovuttiin, mikäli jo FRAX-laskuri suositti luustolääkitystä.

Tiedot kerättiin potilastiedoista lomakkeelle (Liitelomake 1). Potilaan aikaisemmat murtumat selvitettiin MOI-lomakkeesta sekä sähköisestä potilaskertomuksesta, josta ne voitiin tarkistaa takautuvasti vuodesta 2006 alkaen.

Tutkimuksella on Kouvolan terveysjohtajan rekisteritutkimukseen vaadittava tutkimuslupa (Diaarinro 7649/05.17.00/2015).

Kustannukset

Osteoporoottisten murtumien sekundaariprevention kustannukset Kouvolan kaupungille arvioitiin vuoden 2015 ajalta. Kustannukset muodostuivat laboratoriotutkimusten ja DXA- tutkimuksen kustannuksista, murtumahoitajien palkoista ja ostopalveluperiaatteella toimivan vastuulääkärin palkasta. Muiden lääkärien palkkaa ei otettu huomioon, koska osteoporoosin sekundaaripreventio on heidän normaalia potilastyötään.

Vastaavan murtumahoitajan työpanos oli tutkimusvuonna 70 % ja hän teki 75 % selvityksistä. Koska muiden murtumahoitajien yhteinen työpanos oli vähäinen (25 %), vastaavan murtumahoitajan vuosipalkan arvioitiin vastaavan kaikkien murtumahoitajien palkkaa yhteensä.

Tilastomenetelmät

Tilastollisina menetelminä käytettiin χ2-testiä ja kaksisuuntaista varianssianalyysiä (ANOVA). Murtumapotilaiden selviytymistä analysoitiin eloonjäämistaulukolla (LIFETABLE), jossa kohderyhmien eloonjäämistä verrattiin koko Suomen samanikäisen vertailuväestön samoille kohdevuosille laskettuun eloonjäämisosuuteen (13,14). Kuolemien viimeinen tarkistuspäivä oli 20.2.2017.

Tulokset

Tutkimukseen tuli 548 kouvolalaista potilasta, 426 naista ja 122 miestä. Heillä oli pienienergiaisia murtumia yhteensä 570 (22 potilasta sai kaksi murtumaa samassa tapaturmassa). Murtuman saaneista naisista joka kolmas sai rannemurtuman, miehistä joka kymmenes (p < 0,001). Lonkkamurtuman sai joka kolmas mies ja harvempi kuin joka viides nainen (p < 0,001) (taulukko 1).

Potilaista 54 % hoidettiin vuodeosastoilla ja 46 % polikliinisesti. Murtumista 43 % leikattiin (Liitetaulukko 1).

Aikaisemmat murtumat

Aikaisempien murtumien osuus selvisi 419 potilaalta (76 %). Vajaa viidesosa (99/548, 18 %) ei palauttanut murtumariskikyselylomaketta, jonka mukana oli myös lähete laboratoriotutkimuksiin. Lisäksi tieto jäi puuttumaan potilailta, jotka kuolivat 100 vuorokauden kuluessa murtumasta (49 potilasta, 9 %). Kaikkiaan 129 potilaan (24 %) aikaisemmat murtumat jäivät selvittämättä.

Lomakkeen palauttaneista potilaista 46 %:lla (193/419) oli ollut aikaisemmin yhteensä 268 murtumaa: 51 potilaalla kaksi, 12 potilaalla kolme, 4 potilaalla neljä ja 2 potilaalla viisi aikaisempaa murtumaa. Lonkkamurtumapotilaista (n = 116) 35 %:lla oli ollut aikaisemmin yhteensä 76 murtumaa.

Ikä, D-vitamiinitaso ja painoindeksi murtumatyypeittäin

Miesten keski-ikä oli 75,9 vuotta (SD 11 v) ja naisten 74,1 vuotta (SD 12 v) (ns). Lonkkamurtumapotilaat olivat vanhimpia ja nilkkamurtumapotilaat nuorimpia (p < 0,001). Miehistä nuorimpia olivat nilkkamurtumapotilaat ja vanhimpia nikama- ja lonkkamurtumapotilaat. Naisista nuorimmat olivat nilkkamurtuman ja vanhimmat lonkkamurtuman saaneet (taulukko 2).

D-vitamiiniarvo saatiin tietoon 368 potilaasta (67 %). Heistä 48 %:lla oli luuston kannalta optimaalinen D-vitamiinitaso. Sukupuolten kesken ei ollut eroa (kuvio 1). D-vitamiinitason keskiarvo koko aineistossa oli 93 nmol/l. Nilkkamurtuman saaneita miehiä lukuun ottamatta keskimääräiset D-vitamiiniarvot olivat murtumapotilailla luuston kannalta tavoitetasolla (taulukko 2). D-vitamiinin laboratoriotulos saatiin miehillä keskimäärin 101 päivän ja naisilla 88 päivän kuluttua tapaturmasta.

Painoindeksi oli tiedossa 336 potilaalta (61 %). Se oli 40 %:lla normaali (Liitekuvio 1). Keskiarvo oli 26,3 kg/m2 ja lähes samansuuruinen molemmilla sukupuolilla (taulukko 2). Koko aineistossa lonkkamurtumapotilaiden painoindeksin keskiarvo oli pienin ja nilkkamurtumapotilaiden suurin (p < 0,01). Miesten pienin keskimääräinen painoindeksi oli olkaluun yläosan murtumapotilailla ja suurin nilkkamurtumapotilailla, naisilla pienin lonkkamurtumapotilailla ja suurin nikama- ja nilkkamurtumapotilailla (taulukko 2).

Luuntiheysmittaus

Murtumariskikyselylomakkeen palautti 400 potilasta, ja heistä 244 eli 61 % kävi DXA-tutkimuksessa. DXA-tutkimus ei ollut tarpeen 121 potilaalle murtumatyypin, vähäisten riskipisteiden tai iän perusteella. 35 potilasta kieltäytyi tutkimuksesta. 116 lonkkamurtumapotilaasta DXA-tutkimus katsottiin tarpeelliseksi 14 %:lle (keski-ikä 68 v, SD 11 v).

Nikamamurtumapotilaista puolelle (53 %) tehtiin DXA-mittaus. Heidän keski-ikänsä oli 72 vuotta (SD 10 v) ja he olivat noin kymmenen vuotta nuorempia kuin ne nikama- ja lonkkamurtumapotilaat, joille DXA-tutkimusta ei tehty.

Osteoporoosilöydös (T-luku ≤ –2,5 SD) löytyi DXA-mittauksessa käyneistä 32 %:lta (63 naista ja 16 miestä) ja huomattava osteopenia (–2,5 < T-luku < –2,0 SD) löytyi yhteensä 21 %:lta (45 naista ja 7 miestä).

MOI-pisteet ja murtumariskianalyysi FRAX-laskurilla

MOI-pisteet selvisivät 88 %:lta potilaista (69 miestä ja 284 naista). Pistemäärä 1–5 oli 12 %:lla, 6–10 pistettä 46 %:lla ja yli 10 pistettä 42 %:lla.

FRAX-BMI-riskiarvo saatiin 323 potilaalle ja FRAX-BMD-riskiarvo 243 potilaalle. Suurentunut kymmenvuotisriski (FRAX-BMI ja FRAX-BMD 10–20 %) todettiin useimmiten naisilla. Suuri kymmenvuotisriski (FRAX-BMI ja FRAX-BMD > 20 %) todettiin yhtä tapausta lukuun ottamatta pelkästään naisilla (Liitetaulukot 2 ja 3).

Kalsium-D-vitamiini ja luustolääke

Kaikista potilaista kalsium-D-vitamiinilisää käytti yhteensä 61 %: miehistä 48 % ja naisista 65 %. Kolmasosalta tieto puuttui (Liitekuvio 2). Lonkkamurtumapotilaista kalsium-D-vitamiinilisää käytti 47 %, nikamamurtumapotilaista 76 %, rannemurtumapotilaista 68 % ja olkaluun yläosan murtumapotilaista 66 %.

Luustolääkitys aloitettiin keskimäärin 200 päivän kuluttua murtumasta joka neljännelle kaikista potilaista (27 %), naisista 28 %:lle ja miehistä 20 %:lle. Joka kolmannelta tieto puuttui ja 36 %:lle lääkitystä ei aloitettu (Liitekuvio 3).

Lonkkamurtumapotilaista osteoporoosilääkettä käytti 30 % ja yli 100 vuorokautta elossa olleista lonkkamurtumapotilaista 40 %. Nikamamurtumapotilaista 53 % käytti luustolääkettä, rannemurtumapotilaista 23 % ja olkaluun yläosan murtumapotilaista 34 %.

Luustolääkkeistä määrättiin useimmin denosumabia (47 %). Seuraavina olivat suun kautta otettavat bisfosfonaatit (34 %), tsoledronihappo (17 %), strontiumranelaatti (1 %) ja teriparatidi (1 %).

Joka kymmenennellä (13 %) murtumariskikyselyn täyttäneistä 400 potilaasta oli ollut aikaisemmin luustolääkitys, yleensä bisfosfonaatti (86 %). Vajaalla kolmanneksella (32 %) potilaista tietoa aikaisemmasta osteoporoosilääkityksestä ei ollut käytettävissä.

Kustannukset

Yhden murtumahoitajan vuosipalkka sosiaalikuluineen oli 32 900 euroa ja vastuulääkärin (ostopalvelu) palkka vuoden aikana sosiaalikuluineen oli 5 100 euroa.

Naisten laboratoriotutkimukset maksoivat 52,25 euroa/potilas ja miesten 73,75 euroa/potilas. Miesten tutkimusten kalliimpi hinta johtui testosteronin määrityksestä. Laboratoriotutkimuksissa käyneiden potilaiden (296 naista ja 72 miestä) kustannukset olivat yhteensä 20 776 euroa.

Yksi DXA-tutkimus maksoi 110 euroa. Yhteensä DXA-kustannukset olivat 26 840 euroa (244 potilasta). Vuonna 2015 olivat kaikki kustannukset yhteensä 85 616 euroa.

Kuolleisuus ja ylikuolleisuus

Koko aineistossa neljän kuukauden kuolleisuus oli 9 % ja yhden vuoden kuolleisuus 13 %. Lonkkamurtumapotilaista kuoli neljän kuukauden kuluessa 24 % ja vuoden kuluessa 30 %. Suurin kuolleisuus oli lonkkamurtuman saaneilla miehillä (38 % ja 45 %).

Väestön kuolleisuuteen nähden ylikuolleisuus oli suurin lonkkamurtuman tai nikamamurtuman saaneilla miehillä: puolen vuoden kohdalla 40 % ja 28 % ja vuoden kohdalla 41 % ja 26 %. Nilkka- ja rannemurtumapotilailla sekä olkaluun yläosan murtuman saaneilla naisilla ei havaittu ylikuolleisuutta. Kaikkien murtumapotilaiden puolen ja yhden vuoden ylikuolleisuus oli 10 % (kuvio 2).

Pohdinta

Osteoporoottiset murtumat ovat vaihdevuodet ohittaneilla naisilla yleisempiä kuin aivo- ja sydäninfarktit sekä rintasyövät yhteensä (15). Suomessa tapahtuu vuosittain noin 30 000–40 000 luunmurtumaa, joissa osasyynä on luuston haurastuminen. Osteoporoottisen luunmurtuman saaneella uuden murtuman riski on 2–4-kertainen muun väestön riskiin verrattuna (16,17). Jokaiselta pienienergiaisen murtuman saaneelta potilaalta on suljettava pois osteoporoosi, ja sitä epäiltäessä potilas tulee ohjata jatkoselvittelyyn ja hoitoon (18). Alueelliset osteoporoosin hoitomallit ovat osoittautuneet toimiviksi (18,19).

Ruotsalaisessa tutkimuksessa todettiin, että hyvin toiminut kaksi vuotta kestänyt yli 50-vuotiaiden murtumapotilaiden (n = 2 713; lonkka, nikama, olkapään yläosa, ranne tai lantio) sekundaaripreventio-ohjelma vuosina 2013–14 lisäsi DXA-tutkimuksia (8 % vs. 40 %, p < 0,001) ja luustolääkkeiden käyttöä (13 % vs. 32 %, p < 0,001) verrattuna samantyyppisten murtumapotilaiden (n = 2 616) kaksi vuotta aikaisempaan hoitokäytäntöön, jossa ei panostettu riskipotilaisiin. Luustolääkettä saaneiden potilaiden uusien murtumien määrä väheni 51 % (20).

Mikkelin keskussairaala on ollut Suomessa edelläkävijä osteoporoottisten murtumien sekundaaripreventiossa. Siellä vuoden (1.7.2010–30.6.2011) aikana pienienergiaisen murtuman vuoksi hoidettujen potilaiden osteoporoosin tunnistaminen ja hoito toteutui yli 97 %:ssa tapauksista (21). Mikkelin tulos on kansainvälisesti poikkeuksellisen hyvä tulos.

Tässä tutkimuksessa osteoporoosilääkitys aloitettiin joka neljännelle potilaalle. Yli kolmannekselle lääkitystä ei aloitettu, koska se ei ollut hoitaneen lääkärin mielestä tarpeen. Vajaa viidennes potilaista ei halunnut osallistua tutkimukseen. Joka kymmenes potilas oli kuollut 100 päivän kuluessa murtumasta eikä ehtinyt palauttaa kyselylomaketta.

Kymenlaakson toimintamallissa pienienergiaisen murtuman saaneiden potilaiden sekundaaripreventio ja seuranta kuuluvat perusterveydenhuollolle (8). Tämä toteutui huonosti vuonna 2015, varsinkin lonkkamurtumapotilailla. Yli 100 päivää elossa olleista lonkkamurtumapotilaista osteoporoosilääkettä määrättiin 40 %:lle. Samanlainen tulos (39 %) saatiin runsaat 10 vuotta aikaisemmin samalla alueella tehdyssä tutkimuksessa (22).

Perusterveydenhuollossa ei ollut lääkäri-murtumahoitajatyöpareja. Terveysasemilla kukaan lääkäri ei halunnut työpariksi vaan potilaat ohjautuivat omalääkärille. Ainoastaan erikoissairaanhoidossa toimi työpari (tutkimukseen osallistunut ortopedi ja murtumahoitaja), joka kokoontui noin 2 viikon välein ja antoi tarvittaessa konsultaatioapua muille murtumahoitajille tai perusterveydenhuollon lääkäreille.

Murtumahoitajat ohjeistivat potilaita alueellisen ohjeistuksen (8) mukaan ravinnosta, liikunnasta, tasapaino- ja lihaskuntoharjoittelusta, kaatumisen riskitekijöistä ja liukkaalla kelillä nastojen käytöstä ulkojalkineissa. He myös ohjasivat tarvittaessa potilaan fysioterapiaan.

Hoidon tavoitteena on vähentää uusia murtumia keskittymällä osteoporoosin diagnostiikkaan ja hoitoon osana ensimmäisen murtuman hoitoa. Nopein tapa on, että murtumahoitaja soittaa potilaalle ja tekee FRAX-riskiarvion sekä lähettää potilaan tarvittaessa luuntiheysmittaukseen. Samassa yhteydessä hän tilaa potilaalle sovitut laboratorioselvitykset sekundaariosteoporoosin poissulkemiseksi. Kalsium-D-vitamiinivalmiste sekä mahdollinen luulääke aloitetaan joko perusterveydenhuollossa tai erikoissairaanhoidossa siinä vaiheessa, kun potilas saapuu murtumakontrolliin ja kaikki tulokset ovat käytettävissä. Mikäli murtumapotilas siirtyy akuuttihoidon jälkeen kuntoutusosastolle, on perushoidon ja luulääkkeen aloitusvastuu kuntoutusosastolla.

Keski-Suomen sairaanhoitopiirin osteoporoosin hoitoketju toimii edellä kuvatulla tavalla (23). Siellä geriatrinen hoitaja tarkistaa 4–6 viikon kuluttua lonkkamurtumapotilaan sairaalahoitoon tulosta, ovatko osteoporoosiselvitykset ja luulääkitys toteutuneet suositusten mukaan (23). Tässä tutkimuksessa ainoastaan 47 % lonkkamurtumapotilaista sai kalsium-D-vitamiinilisää ja yli 100 päivää elossa olleista 40 % luulääkettä.

Tutkimuksessamme todettiin pitkä viive osteoporoosilääkityksen aloittamisessa: mediaaniaika murtumasta luustolääkkeen aloittamiseen oli 200 päivää eli yli puoli vuotta. Yksi huomattava syy viiveeseen oli vuonna 2015 tullut kansallinen asiantuntijasuositus, jonka mukaan potilaiden, joille on tarkoitus aloittaa bisfosfonaatti- tai denosumabihoito, tulee käydä hampaiden ja suun terveydentilan tarkastuksessa ennen lääkityksen aloittamista (24). Ohjeistuksella pyritään minimoimaan näiden osteoporoosilääkkeiden mahdollisesti aiheuttamaa leukaluiden osteonekroosia (24). Hammashoitoon pääsy kunnallisella puolella kesti pitkään. Usein ylimääräinen viive johtui myös hampaiden huonosta kunnosta ja aikaa vievistä toimenpiteistä. Muutama potilas kieltäytyi hoidattamasta huonokuntoisia hampaitaan, joten luustolääkettä ei aloitettu. Joissain tapauksissa viivettä lisäsi se, että murtumahoitajille ei osoitettu sijaista poissaolojen ja lomien ajaksi.

Tutkimusvuonna 116 kouvolalaista potilasta sai lonkkamurtuman. Lonkkamurtuman sairaala- ja laitoshoidon sekä avokäyntien kustannukset seurantavuonna olivat viimeisimmän THL:n PERFECT-aineiston mukaan 30 338 euroa/potilas eli yhteensä 3,58 miljoonaa euroa (25). Lonkkamurtumapotilaiden vuosittaiset kokonaiskustannukset muodostavat noin puolet (53 %) kaikkien osteoporoottisten murtumien kustannuksista (26), joten Kouvolassa pienienergiaisten murtumien kokonaiskustannukset olivat noin 7,15 miljoonaa euroa. Vuonna 2015 murtumien sekundaaripreventioon kului ainoastaan 1 % (85 616 euroa) kokonaiskustannuksista. Tämä vastaa kolmen kouvolalaisen lonkkamurtumapotilaan keskimääräisiä seurantavuoden sairaala- ja laitoshoidon sekä avokäyntien yhteenlaskettuja kustannuksia (25).

Uusien murtumien sekundaaripreventio on murtumahoitajan ja osteoporoosia hoitavan lääkärin päätehtävä. Tämän työparin työ on useassa kansainvälisessä tutkimuksessa osoittautunut tehokkaaksi uusien murtumien vähentämisessä (27,28,29,30,31,32).

Tutkimuksemme osoitti, ettei osteoporoottisten murtumien sekundaaripreventio toiminut Kouvolan seudulla parhaalla mahdollisella tavalla. Joka viides murtumapotilas ei osallistunut selvityksiin. Yli puolet potilaista hoidettiin murtuman takia vuodeosastolla. Heille ei kuitenkaan tehty osastohoidon aikana vaadittavia ja hoitosuosituksen mukaisia laboratorioselvityksiä osteoporoosin sekundaarisyyn poissulkemiseksi. Tärkeimmän potilasryhmän eli lonkkamurtumapotilaiden kalsium-D-vitamiinilisän sekä luustolääkkeiden käyttöön ei panostettu riittävästi.

Neljän kuukauden kuolleisuus kuvastaa leikkauksenjälkeisen geriatrisen kuntoutuksen onnistumista. Vuonna 2015 kouvolalaisista lonkkamurtumapotilaista 24 % oli kuollut neljän kuukauden kuluessa murtumasta ja 30 % vuoden kuluessa. Leikkauksenjälkeinen geriatrinen kuntoutus ei ollut optimaalista. Samana vuonna Kymen hoito- ja kuntoutuskeskuksessa (HOIKU) Haminassa kuntoutettiin 114 Kymenlaakson keskussairaalassa leikattua lonkkamurtumapotilasta, joiden keski-ikä oli samaa luokkaa kuin kouvolalaisten, mutta kuolleisuus neljän kuukauden kohdalla oli 15 % ja vuoden kohdalla 19 % (Tarja Hyvönen, julkaisematon havainto). Suomessa vuonna 2014 lonkkamurtumapotilaiden (keski-ikä 80,4 v) neljän kuukauden kuolleisuus oli 15 % ja vuoden kuolleisuus 23 % (2). Vuonna 2015 neljän kuukauden kuolleisuus oli 14,5 % ja yhden vuoden kuolleisuus ainoastaan 19 % (2).

Kotimaisessa valtakunnallisessa tutkimuksessa todettiin, että kalsium-D-vitamiinilisän ja luustolääkkeen samanaikainen käyttö vähentää lonkkamurtumapotilaan yhden, viiden ja kahdeksan vuoden kuolleisuutta merkitsevästi (33). Osteoporoosiselvitysten sekä osteoporoosin hoidon tulee olla osa murtumien hoitoa. Osteoporoottiset murtumat maksavat Kouvolalle yli 7 miljoonaa euroa vuodessa. Hyvin toimivalla hoitoketjulla voidaan vähentää uusia murtumia ja kuolleisuutta ja säästää terveydenhuollon kustannuksia (32).