Lasten gastroenterologian erityispiirteet ovat kehittyneet vasta 20 viime vuoden aikana. Samalla se on eriytynyt aikuisten gastroenterologiasta ja suuntautunut selvästi erilaisia ja omanlaisia kysymyksiään pohtivaksi erityisalaksi. Ensimmäinen lasten suolitauti oli keliakia. Sen diagnosoimiseksi kehitettiin kapselibiopsia. Nykyään määrällisesti lasten tärkeimmät suolitaudit ovat keliakian ja suoliallergian lisäksi suolitulehdukset, tulehdukselliset suolitaudit, perinnölliset sairaudet sekä johonkin muuhun sairauteen liittyvät suolimuutokset. Suurin lasten maha- ja suolilääkärin tutkimuksiin ohjautuva potilasryhmä on kuitenkin oirepotilaat. Pitkittyvä mahakipu, epäselvä yläsuolivaiva (oksentelu ja/tai pahoinvointi), syömisen häiriöt, ummetus, ripuli sekä siihen liittyvä tai itsenäinen kasvun häiriö ovat tavallisimpia tutkimuksiin johtavia oireita. Maksan, haiman ja sappiteiden sairaudet lapsilla ovat harvinainen ja pieni ryhmä.

Diagnostisia gastroduodenoskopioita (GSK) alettiin tehdä enemmän 1980-luvulla synnynnäisten ruokatorvianomalioiden seuraamiseksi sekä helikobakteeri-infekton toteamiseksi (1,2,3). Ruoka-allergian ja keliakian diagnostiikkaan gastroduodenoskopia on tullut vasta viime vuosina (4,5,6). Oireaiheiden lisäksi gastroduodenoskopia on hyödyllinen tutkimus Crohnin tautiin liittyvien yläsuolimuutosten toteamiseksi (7). Tehohoidossa olevien keskosten mahalaukun limakalvomuutokset ovat tavallisia ja gastroduodenoskopia on osoittautunut hyödylliseksi tutkimukseksi niiden toteamisessa (8).

OYS:N AINEISTO

Neljän vuoden aikana OYS:n lastentautien klinikassa tehtiin 751 diagnostista gastoduodenoskopiaa 716 lapselle ja nuorelle. Tutkittavista 366 oli tyttöjä ja 385 poikia ja heidän keski-ikänsä oli 9,5 vuotta (vaihteluväli 0-23 vuotta). Tutkimukset tehtiin pääsääntöisesti päiväkirurgisena toimenpiteenä lasten leikkausosastolla yleisanestesiassa muutamia nuorisoikäisiä lukuun ottamatta. Varsinaisia anestesiakomplikaatioita aineistossa ei havaittu, mutta kolme alle kahden vuoden ikäistä lasta ohjattiin toimenpiteen jälkeen tarkkailuosastolle intubaatioputken aiheuttaman kurkunpään limakalvoturvotuksen takia. Samoin alle 6 kuukauden ikäiset lapset on automaattisesti ohjattu tarkkailuun heräämisen seuraamiseksi.

Toimenpidettä tehtäessä on tärkeää, että kurkunpään ärsytyksen vähentämiseksi skooppi viedään ruokatorveen taivuttamalla sen kärkeä keskiviivassa nielun anatomian mukaan. Sisäänviennin aikana skoopin kärkeä painetaan kevyesti nielun takaseinään, jolloin kurkunpää voidaan ohittaa lähes ilman vastusta ja koskettamatta äänihuulirustoa. Muutoin toimenpide ei eroa aikuisten tutkimuksesta. Toisaalta yleisanestesia sallii rauhallisemman näkymän tarkastelun ja riittävän limakalvonäytteiden ottamisen. Yleisanestesia vähentää myös tutkimuspelkoa ja lisää lasten halukkuutta tulla tutkimukseen.

LÖYDÖKSET

Ruokatorven tulehdukset

Ruokatorven tärkein löydös oli luonnollisesti akuutti esofagiitti, joka eri asteissaan diagnosoitiin 121 tutkimuksessa (taulukko 1). Valtaosa näistä oli pelkkää punoitusta eli Sydney-luokituksen mukaan 1. astetta. Haavainen esofagiitti (vähintään Sydney-luokka 2) oli suhteellisesti yleisin oirepotilailla, tulehduksellista suolitautia sairastavilla ja niillä lapsilla tai nuorilla, joilla oli jokin muu pitkäaikainen sairaus (taulukko 2, kuva 1). Sen sijaan helikoinfektio- ja keliakiapotilailla se oli harvinainen. Krooninen esofagiitti todettiin vain 21 lapsella ja Barrettin oireyhtymään viittaava muutos yhdellä. Krooninen esofagiitti liittyi selvimmin neurologiseen vaikeavammaisuuteen ja/tai kehitysvammaisuuteen. Näitä lapsia aineistossa oli 10.

Suurin osa lasten esofagiiteista esiintyi itsenäisesti. Tärkein liitännäislöydös oli gastriitti ja toisaalta bulbuksen lymfonodulaarinen hyperplasia (LNH).

Mahalaukun löydökset

Imukudoslisä mahalaukun limakalvolla oli helikobakteeri-infektion tyypillinen näkymä (kuva 2). Tavallisimmin se näkyi nysterminä mahalaukun runko-osan ja eteisen rajaseudulta alkaen ja levisi tasaisena mattona mahaporttia kohti. Vain yhdellä tämän aineiston 24 helikopositiivisesta lapsesta todettiin pyloruksen ahtauma eikä haavaumaa yhdelläkään. Mahalaukun ja duodenumin bulbuksen samanaikainen imukudoslisä nähtiin 3 lapsella, joista 2:lla diagnosoitiin kaksi eri tautia, helikoinfektio ja ruoka-allergia.

Toinen selvä endoskooppinen löydös ja mahalaukun yleisin yksittäinen löydös oli antrumin eroosio tai eroosiot, jotka lähes poikkeuksetta sijaitsivat joko mahaportin edessä tai sen kanavassa. Krooninen gastriitti, jossa limakalvo on turvoksissa ja johon voi liittyä yksi tai useampi limakalvon eroosio, todettiin vain 17 lapsella. Sekin paikantui useimmin antrumin tai rungon loppuosan alueelle. Yksittäisillä lapsilla nähtiin limakalvon aftoja (kuva 3). Muut muutokset olivat harvinaisia. Atrofinen mahalaukun runko-osan gastriitti diagnosoitiin vain yhdellä APECED-oireyhtymää sairastavalla nuorella.

Pohjukaissuoli

Yleisin yksittäinen löydös aineistossamme oli duodenumin alkuosan eli bulbuksen lymfonodulaarinen hyperplasia. Se diagnosoitiin kaikkiaan 145 tutkimuksessa. Joka kolmannella muutos jatkui laskevan duodenumin puolelle. Toisaalta yhdelläkään näistä lapsista imukudosnystermät eivät alkaneet mahalaukun puolelta ellei lapsella todettu samanaikaista helikobakteeri-infektiota. Lymfonodulaarinen hyperplasia näkyy endoskopiassa limakalvon alaisina nysterminä muutoin sileällä limakalvolla (kuva 4). Tyypillisesti LNH-lapsen limakalvon nukkapinta näkyy nystermien välissä normaalina. Limakalvonäytteiden histologiassa suurimmalla osalla lapsista ei näy tulehdusta. Sen sijaan, jos näytepalan otto osuu imukudosnystermän kohdalle histologiassa todetaan yleensä imukudoskertymä itukeskuksineen.

Keliakialle tyypillinen limakalvomuutos diagnosoitiin tähystystutkimuksessa 98:lla 136:stä lapsesta ja nuoresta, joiden tauti varmistettiin lopulta histologisesti. Keliakian tyypillinen näkymä oli nukkapinnan puutos, limakalvon turvotus ja tulehdus sekä turpeat poimut. Lähikuvassa limakalvo on halkeillut kuivuneen savimaan tapaan. Bulbuksen limakalvolla nähtiin usein myös eroosioita. Keliakian alkuvaiheessa nukkapinta voi olla vielä näkyvissä ja keliakialle tyypillinen muutos näkyy vasta mikroskooppitutkimuksessa tulehduksena ja nukkalisäkkeiden madaltumisena. Aineiston antaman kokemuksen mukaan epäselvissä tapauksissa limakalvonäytteitä kannattaa ottaa eri tasoilta, koska keliakian alkuvaiheessa muutokset ovat usein läiskäisiä ja samalla lapsella limakalvo voi olla histologisesti normaali ja vierestä otetussa näytteessä voi olla osittainen tai täysi nukkapinnan kato. Toinen merkittävä havainto aineistossamme oli se, että keliakia alkaa lähes aina bulbuksesta heti pylorusrenkaan jälkeen. Sieltä otetuissa näytteissä totesimme tyypillisen keliakiatulehduksen ja nukkapinnan kadon niilläkin lapsilla, joilla laskevan duodenumin näyte oli normaali tai tulehdus lievempi.

Muita ohutsuolimuutoksia olivat duodeniitti sekä duodenumin haavaumat ja/tai eroosiot. Sen sijaan duodenaalihaava ja -ahtauma olivat harvinaisia yksittäisten lasten löydöksiä.

OIREISTA DIAGNOOSIIN

Koko aineistossa 404:n (54 %) lapsen tutkimuksessa todettiin sellainen endoskooppinen löydös, jonka katsottiin selvittävän lapsen oireistoa (taulukko 2). Muistettava on, että esimerkiksi tulehduksellista suolitautia ei aina etsitty gastroduodenoskopialla, vaan tutkimuksen tarkoitus oli selvittää oireisiin liittyviä yläsuolen toissijaisia limakalvomuutoksia. Kaiken kaikkiaan kliininen diagnoosi voitiin asettaa 486 skopiapotilaalle ja lopuille 268 lapselle asetettiin oirediagnoosi. Viimemainittuihin kuului mm esofagiitti.

Yksiselitteisin gastroduodenoskopialöydös oli helikoinfektiopotilailla, joista kaikilla todettiin tyypillinen mahalaukun imukudoslisä. Keliakiapotilaista lähes 80 prosentilla todettiin taudille tyypillinen näkymä. Bulbuksen lymfonodulaarinen hyperplasia oli tavallisin ruoka-allergisilla, mutta sitä nähtiin kaikissa diagnoosiryhmissä ja oirepotilailla. Suhteellisesti vähiten löydöksiä todettiin lapsilla, joilla kolonoskopiatutkimuksessa oli todettu lymfonodulaarinen hyperplasia ja toisaalta oirepotilailla. Oireryhmistä endoskooppisia löydöksiä todettiin suhteellisesti eniten kasvuhäiriön ja anemian takia tutkituilla ja vähiten oksentelu-, syömishäiriö- ja ummetuspotilailla (taulukko 3).

Hoitamaton ruoka-allergia diagnosoitiin välttämis-altistuskokeella tässä aineistossa yhteensä 90 lapsella. Heistä 42:lla (47 %) endoskooppinen löydös oli duodenumin bulbuksen lymfonodulaarinen hyperplasia. Se todettiin myös yhtä usein lapsilla, jotka oli suolioireiden takia lähetetty tutkimuksiin, mutta jotka olivat olleet ruokavaliolla jo ennen tutkimusta. Muita todettuja sairauksia joihin bulbuksen lymfonodulaarinen hyperplasia liittyi olivat keliakia, reuma ja tulehdukselliset suolisairaudet. Huomattava kuitenkin on, että kaikille LNH-lapsille ei saatu muuta lopullista diagnoosia kuin oirediagnoosi.

POHDINTA

Milloin gastroduodenoskopia?

Ylivieskan koululaistutkimuksessa oli tutkimusotoksena kunnan kaikki 4.-5. luokkien oppilaat (n = 426). Tutkimuksessa selvitimme gastroduodenoskopian tarvetta 10-11-vuotiaiden lasten tutkimusmenetelmänä. Heistä 13 (3 %) oli aikaisemmin lähetetty tai tutkimuksen yhteydessä lähetettiin runsaiden vatsaoireiden takia gastroduodenoskopiatutkimukseen. Tavallisin syy oli toistuva ja/tai pitkittyvä mahakipu ja/tai selvittämättömän ripuli. Tämän lisäksi tutkimus tehtiin 4 lapselle, joiden keliakia todettiin seulontatuloksena. Positiivinen tähystyslöydös todettiin 11:lla lapsella. Lisäksi yhdellä lapsella keliakia todettiin histologisesti mikroskooppisessa tutkimuksessa, vaikka tähystyksessä villukset näkyivät.

Boey ym. tutkivat gastroduodenoskopialla Malesiassa 4,5 vuoden aikana yhteensä 107 lasta kirurgiset potilaat mukaan lukien (9). He tekivät tutkimukset yleisanestesiassa vain kahdelle vauvaikäiselle. Diagnostisilla indikaatioilla tehdyissä tähystyksissä endoskooppiset löydökset olivat vähäiset. Mahakipuisista lapsista vain 2:lla 51:stä todettiin muutoksia. Histologisia löydöksiä duodenumin ja mahalaukun koepaloissa oli kuitenkin 2/3:lla lapsista. Sama suuntaus tuli esille kreikkalaisessa Mavromichalisin tutkimuksessa (10). Näistä voi tehdä sen varovaisen johtopäätöksen, että ilman yleisanestesiaa tehdyissä tutkimuksissa ei päästä riittävän rauhallisesti tarkastelemaan limakalvonäkymää, ja endoskooppista tulkintaa ei voida tehdä. Tutkimuksen anti jää histologisen tutkimuksen varaan. Tällöin mm. lymfonodulaarinen hyperplasia jää kokonaan diagnosoimatta. Lisäksi ruokatorvibiopsia voi jäädä ottamatta, koska se on ainut näytteenottotilanne, joka saattaa aiheuttaa kipua lapselle. Näin kävi molemmissa em. ulkomaisissa tutkimuksissa. Oma käytäntömme on ollut ottaa vähintään 4 limakalvonäytettä: laskevasta duodenumista, bulbuksesta, mahalukun antrumosasta ja ruokatorven alaosasta. Tämän lisäksi näytteitä otetaan sellaisista paikoista, joissa nähdään poikkeava tähystyslöydös.

Yleiseurooppalainen käytäntö suosii lasten gastroduodenoskopian suorittamista ilman yleisanestesiaa (11,12). Osa tähystystutkimuksia tekevistä käyttää midatsolaamia esilääkkeenä. Pohjoismaissa anestesiatutkimus on yleinen. Lapselle se on miellyttävämpi, mutta vaatii luonnollisesti enemmän terveydenhuollon henkilökuntaa. Lyhytkestoinen anestesia voidaan toteuttaa ilman esilääkettä. Propofoli- tai barbituraattinukutuksen jälkeen lapsi intuboidaan mivakuurirelaksaatiossa ja anestesiaa pidetään yllä sevofluraanilla. Tällöin lapsi herää nukutuksesta nopeasti (Kiviluoma K, henkilökohtainen tiedonanto).

Lapselle tehdyn gastroduodenoskopian keskimääräinen toimenpideaika tutkimusjaksolla oli 23 minuuttia ja leikkaussaliaika oli 52 minuuttia. Päiväkirurgisena toimenpiteenä tutkittava maksaa 100 euroa ja kunta 600 euroa. Selvissä sairausepäilyissä toimenpiteen 700 euron kustannusvaikutusta ei tarvitse pohtia. Sen sijaan pelkän mahakipuisen tai muun oirepotilaan selvittelyssä voidaan, ja tuleekin pohtia, milloin invasiivisen toimenpiteen suorittaminen diagnostisella indikaatiolla on aiheen.

Aineiston antaman kokemuksen perusteella toimenpiteestä ei ollut hoidollisesti yksiselitteistä hyötyä, jos lapsen oireet olivat olleet lyhytkestoisia, vaikka ne olivat runsaita. Parhaimmillaan tutkimus oli niillä lapsilla, joilla oireita oli ollut yli puoli vuotta ja mahakivun lisäksi lapsella oli ollut suolen toimintahäiriöitä kuten ripulia, ummetusta, oksentelua ja/tai närästystä ja pahoinvointia. Kova lyhytkestoinen mahakipu oli toisaalta selvin ristiriitatilanne, jossa löydökset olivat vähäiset, mutta toisaalta negatiivisen löydöksen antama helpotus lapselle ja vanhemmille oli suuri. Toisaalta niillä lapsipotilailla, joilla ei ollut oireistoa selittävää löydöstä, hankalan ja pitkäaikaisen oireilun taustalta varsinaiset suolistosairaudet tulee poissuljettua.

Lapselle tehty gasteroduodenoskopia ei kuitenkaan ole mikään poissulkututkimus. Potilaat tulee valita huolellisesti ja etukäteen tulee miettiä voidaanko samaan tulokseen päästä jollain ei-invasiivisella tutkimuksella. Siten esimerkiksi ruoka-allergian perustutkimukseksi gastroduodenoskopia ei sovellu, vaikka näillä lapsilla tässä aineistossa löydöksiä oli runsaasti. Poissulkudiagnoosin olemme hyväksyneet vain tilanteissa, joissa sillä on ollut poikkeuksellisen iso merkitys. Tällaisesta esimerkkinä voidaan mainita lapsi, jolla on ollut syömishäiriö ja jolle suunnitellaan pitkäkestoista tera- piaa.

Tämä aineisto on luonnollisesti hyvin valikoitunut, koska kaikki lapset ovat ohjautuneet yliopistollisen sairaalan tutkimuksiin. Aineisto sisältää sekä primaaritutkimuksiin että keskussairaaloiden konsultaationa tulevat lapsi- ja nuorisopotilaat. Aineiston tulkinnassa täytyy siten olla varovainen. Suomesta ei kuitenkaan aikaisemmin ole julkaistu lasten gastroduodenoskopiatutkimuksista kattavaa yleisaineistoa. Tämä analyysi tehtiin myös saadaksemme laadullista palautetta uuden tutkimuskäytännön hyödystä ja kustannusvaikutuksista.

Lasten uudet löydökset

Lasten gastroduodenoskopialöydökset poikkeavat melkoisesti aikuisten löydöksistä. Joitakin lapsilla hyvinkin tavallisia löydöksiä, kuten lymfonodulaarinen hyperplasia, aikuisilla ei juuri esiinny ollenkaan. Toisaalta mm helikotaudit lapsilla ovat suhteellisen harvinaisia ja niiden komplikaatiot puuttuvat lähes tyystin.

Suolikanavan lymfonodulaarinen hyperplasia on uusi käsite, joka on tullut tunnetuksi vasta lasten endoskooppisten tutkimusten yleistyttyä. Aikuisilla sitä ei juuri tavatakaan, ja ilman tähystystä sitä ei voida diagnosoida. Kapselibiopsialla otettu limakalvonäyte osoittautuu yleensä normaaliksi. Samoin käy gastroskopiabiopsialle, jos näytteenotto ei osu nystermäalueelle. Bulbuksesta on vaikea ottaa koepaloja tarkasti, koska seinämä on kovera ja kimmoisa. Se vaatiikin kokemusta ja huolellisuutta. Aikaisemmissa tutkimuksissa olemme todenneet, että endoskooppisesti todettuun lymfonodulaariseen hyperplasiamuutokseen ei useinkaan liity mononukleaarista tulehdusta (13). Osalla lapsista on nähty lisääntynyt määrä eosinofiilisia soluja, mutta tällä ei välttämättä ole mitään tekemistä itse lymfonodulaarisen hyperplasian kanssa, vaan LNH-aineistoissa allergiset lapset ovat yliedustettuina, mikä voi selittää tämän löydöksen.

Vaikka pystyimmekin osoittamaan noin puollella lapsista lymfonodulaariseen hyperplasiaan liittyvän ruoka-allergiaan, sitä ei välttämättä voida pitää yksinomaan ruoka-allergiasta johtuvana. Muutosta olemme kuvanneet myös alasuolen alueella eli ileum terminalessa ja paksusuolessa, joissa samoin osoitimme sen liittyvän ruoka-allergiaan tietyllä osalla lapsista muttei suinkaan kaikilla. Kun lisäksi muutosta on kuvattu immunologisesti aktiivisissa taudeissa kuten reumassa ja tulehduksellisissa suolisairauksissa, näyttää ilmeiseltä, että lymfonodulaarinen hyperplasia kuvastaa enemmänkin yleistä paikallisen immuunivasteen aktivoitumista kuin pelkkää ruoka-allergiaa. Näin ollen LNH-potilas tulee ohjata vielä erilliseen välttämis-altistuskokeeseen lopullisen diagnoosin selvittämiseksi.

Ruokatorvesta tehtyjen löydösten kokonaismäärä aineistossa oli samaa luokkaa kuin aikaisemmissa lasten skopia-aineistoissa (1,10). Suurin osa löydöksistä oli itsenäisiä esofagiitteja, jotka selittivät lapsen oireita ja paranivat hoidettaessa. Kuten monessa tutkimuksessa aikaisemmin on kuvattu, liittyy tulehduksellisiin suolitauteihin usein esofagiitti (7). Kolmella potilaalla Crohnin taudin granulomatoottinen haavauma todettiin ruokatorvessa. Muita tulehduksellisiin suolitauteihin liittyviä ruokatorvimuutoksia on pidettävä sekundaarisina ja ne johtunevat ainakin osittain hidastuneesta suolen toiminnasta. Huomattava on, että lasten keliakiassa esofagiitti ja gastriitti olivat harvinaisia. Lasten akuutti esofagiitti ei siten ilmeisesti poikkea kovinkaan paljoa aikuisten taudeista syntymekanismeiltaan. Samoin sen endoskoppinen näkymä on suoraan luokiteltavissa Sydneyn luokituksen mukaan.

Lasten ruokatorvilöydöksistä esille nousee krooninen esofagiitti, joka puolella lapsista liittyi yleensä allergiaan tai ruoka-allergiaan. Krooninen esofagiitti ilmeisesti edustaakin pienillä lapsilla kuvatun allergisen esofagiitin myöhempää ilmenemismuotoa samoin kuin lymfonodulaarinen hyperplasia edustanee varhaislapsuuden IgE-välitteisen ruoka-allergian kouluiän muotoa (14). Tähän käsitykseen sopii myös se, että näiden lasten ruokatorven limakalvon biopsiassa todettiin yleensä eosinofiilisten solujen lisää. Endoskooppiselle näkymälle tyypillistä oli limakalvon turvotus ja sen myötä verisuonikuvioituksen puuttuminen. Suurimmalla osalla lapsista ei ollut nähtävissä akuutteja muutoksia ruokatorven alaosassa.

Lasten helikobakteeri-infektiot ovat suomalaisilla lapsilla suhteellisen harvinaisia, vaikka bakteeri saadaankin elimistöön lapsuudessa. Kolmasosa aineistomme helikopositiivisista lapsista oli ulkomaalaisia, kolmasosa todettiin ensin seulonnassa positiivisiksi ja he olivat varsin vähäoireisia ja viimeiselle kolmasosalle tehtiin tähystys mahakivun takia. Lisäksi yhtä vaille kaikilla muutokset olivat vasta lymfonodulaarisella asteella ja ainoa pyloruksen ahtaumapotilas tutkittiin tämän selvitysjakson alkuvaiheessa. Sarja osoittaa todeksi koululaistutkimuksissamme saadun havainnon, jonka mukaan helikoinfektio selittää vain 1 %:n lasten mahakivuista. Se ei siis ole suomalaisen lapsen erityisongelma.

Muista mahalaukun muutoksista eroosiot olivat tavallisin löydös ja ne liittyivät usein ruoka-allergioihin. Ruoka-allergia näyttää vioittavan yleensäkin yläsuolikanavaa useammin ja laajemmin kuin keliakia. Tämäkin aineisto osoitti, että keliakiaan liittyvä limakalvon tulehdus, joka näkyy turvotuksena ja nukkapinnan puutoksena alkaa heti ohutsuolen yläosasta ja leviää vaihtelevasti eri henkilöillä jejunumiin ja mahdollisesti ileumiin. Lähes kaikilla, joilta otimme toisen biopsian heti pylorusrenkaan takaa bulbuksesta, tyypillinen histologinen löydös oli jo siinä nähtävissä. Huomattava kuitenkin on, että 3:lla 38:sta nuoresta aikuisesta, joilla diagnosoimme keliakian, joko bulbus- tai keskiduodenumnäyte oli normaali, vaikka toisessa todettiin selvä villusatrofia ja tulehdusmuutos. Yksittäisillä kouluikäisillä olemme nähneet samaa ilmiötä, joten kapselibiopsia ei välttämättä ole niin aukoton keliakian diagnoosin varmistamisessa kuin aikaisemmin olemme ajatelleet. Oma käytäntömme on varmistaa keliakian diagnoosi gastroduodenoskopiatutkimuksella ja sen yhteydessä otetuilla näytteillä. Kapselibiopsiaa voidaan kuitenkin pitää riittävän luotettavana niihin sairaaloihin, joissa tähystystutkimus ei ole helposti saatavilla.

Kuka tähystää?

Vaikka lapsen gastroduodenoskopia on teknisesti helppo suorittaa alkuvaiheen noin 50-100 tähystystutkimuksen jälkeen, tähystäjä tarvitsee moninkertaisen suoritusmäärän ennen kuin hänelle tulee riittävä varmuus löydöksen tulkinnasta. Lapsen diagnostisen gastroduodenoskopian tulos ja siitä annettava lausunto on näkymän tulkinta, joka korostuu kaikilla kolmella päätasolla: ruokatorvessa, mahalaukussa ja ohutsuolessa. Normaaliksi tulkittu poikkeava löydös on lapsen hoidon suunnittelun kannalta yhtä ongelmallinen kuin päinvastainen tulkinta. Lisäksi tähystyksiä tekevän taito säilyy vasta kun tutkimuksia tehdään riittävän usein. Gastroduodenoskopia on lastengastroenterologinen statustutkimus ja sairaustapauksissa hoito ohjataan suoraan näkymän mukaan. Näin ollen tutkimuksen luotettavuuden kannalta on tärkeä, että kukin keskussairaala kouluttaa vähintään yhden henkilön tekemään tutkimukset. Hän vastaa tutkimuksen laadusta ja luotettavuudesta silloinkin kun tutkimuksia suorittaa useampi henkilö.