Huomioidaanko seksuaaliterveys erikoissairaanhoidossa?

– Seksuaaliterveyspalveluiden tilanne Turun yliopistollisessa keskussairaalassa vuonna 2022

Seksuaaliterveyden ongelmat ovat yleisiä (1). Suomalaisista terveyskeskuslääkäreistä jopa 81 % on raportoinut käsittelevänsä seksuaaliasioita vastaanotollansa viikoittain vähintään yhden potilaan kohdalla (2).

Useilla sairauksilla, lääkityksillä ja leikkauksilla on negatiivisia vaikutuksia seksuaalitoimintoihin (3,4,5,6,7,8,9,10). Diabetes ja ateroskleroosi ovat kaksi yleisintä sairautta, jotka aiheuttavat erektiohäiriöitä (11).

Ikääntyminen itsessään heikentää seksuaalitoimintoja, ja elinkaaren pidentyessä pitkäaikaissairauksien ja lääkitysten aiheuttamat haitat korostuvat entisestään. Toisaalta seksuaalitoiminnan häiriö voi paljastaa systeemisairauden tai kertoa potilaan riskistä sairastua tiettyihin sairauksiin (3).

Toiminnallisten seksuaalihäiriöiden lisäksi osa sairauksista ja terveysongelmista voi aiheuttaa potilaalle häpeää tai stigmaa ja siten heikentää seksuaalista hyvinvointia (12).

Lääketieteessä seksuaaliterveys on jäänyt vähäiselle huomiolle niin opetuksessa kuin kliinisessä työssä. Seksuaalisuuteen liittyvien asioiden on katsottu kuuluvan yksityiselämään, eikä seksuaalisen hyvinvoinnin merkitystä ole huomioitu kokonaisvaltaisen terveyden edistämisessä (13).

Seksuaaliterveyden ongelmat ovat yhteydessä heikentyneeseen elämänlaatuun, ja ratkaisemattomina ne lisäävät merkittävästi terveydenhuollon palvelujen käyttöä (14). Aiheen huomiotta jättäminen voikin lisätä potilaan pitkäaikaista kärsimystä ja huolta sekä kuormittaa terveydenhuoltoa.

Seksuaalioikeuksiin, osana ihmisoikeuksia, kuuluu oikeus laadukkaisiin seksuaaliterveyspalveluihin ja oikeaan tietoon. Seksuaaliterveyspalveluita ovat palvelut, joissa käsitellään ihmisen seksuaalisuutta, seksuaalitoimintoja tai parisuhdetta. Niihin kuuluvat muun muassa raskauden ehkäisy, seksitautien ehkäisy ja hoito sekä seksuaalisen väkivallan ehkäisy ja hoito (15,16,17).

Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 2007 julkaisema seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen toimintaohjelma sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2011 päivittämä toimintaohjelma esittivät tavoitteita ja toimenpiteitä seksuaaliterveyspalvelujen järjestämiseksi. Palvelujen toteutumisessa on kuitenkin ollut isoa alueellista vaihtelua, eivätkä ne ole tavoittaneet kaikkia potilasryhmiä (15,17).

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Turun yliopistollisen keskussairaalan (Tyks) klinikoiden tarjoamia seksuaaliterveyspalveluita osana potilaiden hoitoa vuonna 2022. Tavoitteena oli saada perusteita seksuaaliterveyden häiriöistä kärsivien potilaiden hoitopolun ja hoidon kehittämiselle Tyksissä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on tämän artikkelin kirjoittamishetkellä vielä keskeneräinen mutta aktiivisesti käynnissä. Arviomme mukaan tuloksemme tarjoavat arvokasta lisätietoa erikoissairaanhoidon seksuaaliterveyspalveluiden alueellisten toimintamallien kehittämistä varten.

Aineisto ja menetelmät

Aineisto kerättiin tutkimusta varten laaditulla Webropol-kyselyllä. Kyselyä testasi neljä seksuaaliterveyden asiantuntijaa. Heiltä saatujen palautteiden pohjalta kysymyksiä selkeytettiin. 

Kysely lähetettiin Tyksin klinikoiden ylihoitajille, joita pyydettiin ohjaamaan kysely klinikassaan parhaiten aihealueen tuntevalle henkilölle. Kaikki saadut vastaukset huomioitiin tulosten analysoinnissa.

Neljästä klinikasta kyselyyn oli vastannut useampi henkilö, ja nämä samojen klinikoiden vastaukset yhdistettiin analysointivaiheessa. Kysely koostui 18 kysymyksestä, joilla kartoitettiin klinikoiden seksuaaliterveyspalveluiden tarjontaa, seksuaaliterveyden häiriöistä kärsivien potilaiden hoitoa ja hoitoon ohjautumista, resursseja seksuaalineuvonnan toteuttamiseen sekä seksuaaliterveyteen liittyvää koulutusta ja työnohjausta (taulukko 1). 

Tutkimuksella oli Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin Turun kliinisen tutkimuskeskuksen myöntämä tutkimuslupa (VSSHP TurkuCRC TO7/015/22).

Tulokset

Kyselyyn saatiin vastauksia 23 klinikasta. Taulukossa 2 on esitetty klinikat, joista vastaajat ilmoittivat vastaavansa kyselyyn.

Yhteensä 13 (57 %) vastaajaa raportoi, että klinikassa työskenteli vähintään yksi seksuaalineuvojan tai seksuaaliterapeutin koulutuksen saanut hoitaja tai lääkäri. Viidessä (38 %) näistä klinikoista oli myös seksuaaliterveyspoliklinikka.

Seksuaalineuvontapotilaita hoidettiin viikoittain kahdeksassa (35 %) klinikassa. Suurimmassa osassa (n = 7, 88 %) näistä klinikoista hoidettiin yhdestä viiteen seksuaalineuvontapotilasta viikossa, ja yhdessä (13 %) klinikassa hoidettiin yli kymmenen seksuaalineuvontapotilasta viikossa (taulukko 2).

Suurimmassa osassa (n = 7, 88 %) viikoittain seksuaalineuvontapotilaita hoitavista klinikoista oli resursoitu aikaa seksuaaliterveysongelmista kärsivien potilaiden hoitoon ainakin puoli päivää viikossa. Potilasryhmän hoitoon oli nimetty oma lääkäri kolmessa klinikassa, joista kahdesta raportoitiin, että tähän oli resursoitu aikaa.

Taulukossa 3 on esitetty syitä ja oireita, joiden perusteella potilas ohjattiin klinikasta (n = 13, 57 %) seksuaalineuvontaan. Kymmenen (43 %) klinikkaa ei nimennyt tällaisia syitä tai oireita lainkaan. Näissä vastauksissa raportoitiin, ettei kyseisistä klinikoista ohjattu potilaita seksuaalineuvontaan, tai jos ohjausta tapahtui, se oli hyvin vähäistä.

Neljätoista (61 %) vastaajaa raportoi, minne seksuaalineuvontaa tarvitseva potilas ohjattiin, mikäli klinikassa ei ollut mahdollisuutta hoitaa potilasta. Hänet voitiin ohjata toiselle erikoisalalle, terveyskeskukseen tai olemaan yhteydessä hoitavaan tahoon. Osa vastaajista raportoi klinikan tekevän yhteistyötä toisen erikoisalan tai toisen klinikan seksuaalineuvojien kanssa. Lisäksi raporteissa mainittiin kolmannen sektorin palveluista Seta ry ja sinuiksi.fi.

Kolme (13 %) klinikkaa ilmoitti pääsääntöisesti kykenevänsä hoitamaan seksuaalineuvontaa tarvitsevat potilaat omassa klinikassaan. Seitsemän (30 %) klinikkaa ei tuonut esiin, minne seksuaalineuvontaa tarvitsevat potilaat ohjattiin jatkohoitoon. Suurin osa (n = 5, 71 %) näistä klinikoista ilmoitti, ettei klinikassa tiedetty, minne seksuaalineuvontaa tarvitseva potilas tulisi ohjata tai asiasta ei ollut selkeää ohjeistusta, joten potilasta ei välttämättä ohjattu minnekään. Klinikan oma ammattilainen saattoi kuitenkin tarjota seksuaaliterveyteen liittyviä kirjallisia materiaaleja tai ohjausta osassa klinikoista (n = 2, 40 %).

Muissa vastauksissa kerrottiin, että seksuaalineuvontaan ohjaaminen oli ollut vähäistä tai aihe ei ollut noussut esiin. Yksi vastaaja ilmoitti, ettei klinikka voinut vastaanottaa muiden klinikoiden seksuaalineuvontaa tarvitsevia potilaita vaan keskittyi hoitamaan omat potilaansa.

Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin (nyk. hyvinvointialue) Seksuaali- ja lisääntymisterveyden edistämisen toimikunta järjestää aktiivisesti seksuaaliterveyteen liittyvää alueellista koulutusta työntekijöilleen. Yli puolet (n = 14, 61 %) klinikoista raportoi olevansa tietoisia sairaanhoitopiirin järjestämästä alueellisesta koulutuksesta. Kahdeksan (35 %) vastaajaa ei sen sijaan tiennyt, järjestääkö sairaanhoitopiiri seksuaaliterveyteen liittyvää koulutusta. Yksi (4 %) vastaaja oli valinnut kohdan, jossa epäiltiin, ettei sairaanhoitopiiri järjestä kyseistä koulutusta.

Suurimmassa osassa (n = 17, 74 %) klinikoista ei seulottu potilaan kokemaa tai tekemää lähisuhdeväkivaltaa. Kuusi (26 %) klinikkaa raportoi seulovansa näitä. Seulontaa suoritettiin hoidon tarpeen arvioinnissa, esitietolomakkeella, haastattelemalla, kyselyillä tai ottamalla aihe esille vastaanoton yhteydessä.

Suurin osa vastaajista (n = 17, 74 %) oli tietoisia sairaanhoitopiriin Seri-tukikeskuksesta (seksuaalista väkivaltaa kohdanneiden tukiyksikkö). Kolme (13 %) vastaajaa ilmoitti, ettei tiennyt siitä, ja seitsemän (30 %) vastaajaa toivoi asiasta lisää tietoa

Seksuaalineuvojille ja -terapeuteille tarjottiin työnohjausta suurimmassa osassa klinikoista (n = 7, 58 %), joissa heitä työskenteli. Pääsääntöisesti tämä oli järjestetty ryhmätyönohjauksena. Yhdessä vastauksessa raportoitiin mahdollisuudesta saada myös yksilötyönohjausta. Yhdessä todettiin, että tarpeen mukaan järjestettiin tilannetyönohjausta.

Päätelmät

Seksuaaliterveyden edistämiseksi on tehty merkittäviä uudistuksia aikaisempien seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelmien aikana. Kehittämistarpeita on kuitenkin todettu seksuaaliterveyspalveluiden saavutettavuudessa ja seksuaaliterveyden huomioimisessa hoitoketjuissa (15,16,17), mikä tuli esille myös tämän tutkimuksen tuloksissa.

Tutkimuksemme mukaan seksuaaliterveyspalveluiden käytännöt vaihtelivat merkittävästi Tyksin eri klinikoiden välillä. Seksuaalineuvontaa tarvitsevan potilaan hoidon järjestäminen onnistui lähinnä niissä klinikoissa, joissa seksuaalineuvontapotilaita hoidettiin eniten. 

Huomionarvoista on, että isolla osalla klinikoista – etenkään niillä, joissa seksuaalineuvontapotilaita hoidettiin harvoin – ei ollut selkeää suunnitelmaa tai tietoa siitä, miten seksuaalineuvontapotilaan hoito tai hoitoonohjaus tulisi järjestää. 

Tällä hetkellä ei ole tietoa seuraavasta seksuaali- ja lisääntymisterveyden toimintaohjelman päivityksestä. Aiemmat ohjelmat ovat soveltuvin osin voimassa, ja osa niiden ehdotuksista olisikin toteutettavissa jo olemassa olevilla resursseilla tai vähäisillä lisäresursseilla ja uudenlaisella organisoinnilla.

Seksuaalineuvontaa tarvitsevan potilaan jatkohoitoon ohjautumista voitaisiin sujuvoittaa organisaatiotasoisella ohjeistuksella. Tämä auttaisi etenkin niitä klinikoita, joissa seksuaalineuvontapotilaita hoidetaan harvoin. Yhteinen ohjeistus poistaisi yksittäisten klinikoiden tarpeen lähteä kehittämään omia hoitopolkuja seksuaalineuvontaa tarvitseville potilaille. 

Seksuaaliterveyden huomioiminen potilaan hoidossa ei tarkoita, että kaikki seksuaalisuuteen liittyviä asioita pohtivat potilaat tarvitsisivat seksuaalineuvontaa. Monet seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset, kuten sairauksien, lääkitysten ja leikkausten mahdolliset vaikutukset seksuaalitoimintoihin, voisivat ratketa yksinkertaisella puheeksi ottamisella vastaanottotilanteessa. Tällöin hoitava erikoisala onkin usein paras taho antamaan potilaalle kohdennettua tietoa oman erikoisalansa seksuaaliterveyteen liittyvissä kysymyksissä.

Belgialaisen tutkimuksen mukaan seksuaaliterveysongelman ilmaantumisesta menee keskimäärin seitsemän vuotta ennen kuin ongelmasta kärsivä uskaltaa itse ottaa asian puheeksi lääkärin vastaanotolla (18). Terveydenhuoltohenkilöstön tulisikin olla aktiivinen seksuaaliterveysaiheiden puheeksi ottamisessa.

Seksuaalihäiriöiden hoidon perustana voidaan käyttää Plissit-mallia (19) (kuvio 1). Usein jo seksuaalisuuden puheeksi ottaminen ja luvan antaminen aiheen käsittelyyn voivat tuoda avun. 

Tutkimuksessa selvisi, että hoidettavien seksuaalineuvontapotilaiden määrässä oli isoa vaihtelua klinikoiden välillä. Tätä todennäköisesti selittää seksuaaliterveysongelmien esiintyvyyden vaihtelu erikoisalojen välillä.

Tässä tutkimuksessa ei kartoitettu seksuaaliterveysongelmien seulontaa. Mikäli seulonta on vähäistä, on mahdollista, että osa seksuaaliterveysongelmista kärsivistä potilaita jää tunnistamatta terveydenhuollossa.

Jotta seksuaaliterveyteen vaikuttavat tekijät voidaan ottaa huomioon potilaan hoidossa, tulee terveydenhuollossa olla riittävästi osaamista seksuaalilääketieteestä. Sen asema lääketieteen perusopinnoissa ei ole kuitenkaan vakiintunut, ja aihetta käsitellään lyhyesti yksittäisillä kursseilla (20).

Suomalaisen SexMEdu-tutkimuksen mukaan seksuaalilääketieteelliset ongelmat sivuutetaan usein kliinisessä työssä (21), mitä selittää isolta osin seksuaalilääketieteen vähäinen koulutus. Lääkärit ovatkin toivoneet lisää koulutusta aiheesta (2,22). Myös lääketieteen opiskelijat sekä kätilöopiskelijat ovat kokeneet saaneensa liian vähän opetusta seksuaalilääketieteen aiheista peruskoulutuksensa aikana (20,23,24).

Koska seksuaalilääketiede ei ole oma lääketieteen erikoisalansa, on merkityksellistä, että jokainen erikoisala huomioi seksuaaliterveyteen vaikuttavat tekijät potilaan hoidossa. Seksuaalilääketieteen opetuksen lisääminen edistäisi erikoisalakohtaisen osaamisen hyödyntämistä laajemmin seksuaaliterveysongelmien ehkäisyssä ja hoidossa.

Tietääksemme Suomessa ei ole aiemmin systemaattisesti selvitetty yliopistosairaalan klinikoiden tarjoamia seksuaaliterveyspalveluita. Vaikka kaikista Tyksin klinikoista ei saatu vastauksia, tuloksemme antaa kuitenkin suuntaa yliopistosairaalan seksuaaliterveyspalveluiden järjestämisen tilanteesta.

Tutkimuksemme oli kuvaileva kyselytutkimus, joka perustui klinikoilta kerättyihin tuloksiin. Suurimmasta osasta klinikoita saatiin yhden henkilön vastaus, ja siten tutkimuksemme ei kykene mittamaan niin sanottua ”hiljaista tietoa” eli henkilökunnan mahdollista henkilökohtaista perehtyneisyyttä ja seksuaalilääketieteen osaamista.

Laajempi kartoitus klinikoiden seksuaalilääketieteen osaamisesta voisi tuoda lisätietoa onnistuneista toimintatavoista potilaan seksuaaliterveyden huomioimisessa.