Elinikä pitenee nopeammin kuin toimintakyky paranee 90-vuotiaiden ja sitä vanhempien toimintakyvyn muutokset vuosina 1996-2007

Viime vuosikymmenten keskeinen demografinen piirre on vanhuusiän kuolleisuuden nopea pieneneminen. Vanhuusikä pitenee, ja todella pitkäikäisten ihmisten määrä ja osuus koko väestöstä kasvaa (1). Koska toiminnanvajavuuksien ja avun tarpeen tiedetään olevan suurinta kaikkein vanhimmilla, palvelujen ja yhteiskuntapolitiikan kannalta laajemminkin on tärkeää ennakoida, mihin suuntaan tämän väestöryhmän toimintakyky kehittyy. Toimintakyvyn heikentyminen merkitsee paitsi yksilön autonomian, elämänlaadun ja yleisen hyvinvoinnin heikkenemistä, myös kustannusten kasvua. Lisäksi toiminnanvajavuudet kuormittavat läheisiä ihmisiä.

Kansainväliset tutkimukset yli 65-vuotiaiden toimintakyvyn kehityksestä antavat osittain ristiriitaista tietoa (1,2,3,4,5). Yhdysvalloissa Freedman ym. päätyivät systemaattisessa katsauksessaan siihen, että 1980-luvun alusta 1990-luvun loppupuolelle toiminnanvajavuudet yleensä olivat vähentyneet. Selvintä tämä oli ns. välinetoiminnoissa, kuten ostosten teossa ja kotitöissä, sekä liikkumisessa. Ongelmat päivittäisissä perustoiminnoissa olivat sen sijaan pikemminkin lisääntyneet (6). Eurooppalainen tutkimus taas raportoi vaikeuksien nimenomaan perustoiminnoissa vähentyneen (2). Tuore ruotsalaistutkimus kertoo 65-84-vuotiaiden toimintakyvyn parantuneen vuosina 1980-1996, mutta ei enää tämän jälkeen vuoteen 2005 (7).

Koko väestöä edustavat suomalaistutkimukset puhuvat sen puolesta, että ainakin nuorempien eläkeikäisten toimintakyky on kohentunut. Eläkeikäisen väestön terveyskäyttäytymistutkimuksen mukaan alle 85-vuotiaiden suoriutuminen perustoiminnoista parani vuosien 1993 ja 2005 välillä (8). Vuosina 2000-2001 toteutetun Terveys 2000 -tutkimuksen ja vuosina 1978-1980 tehdyn Mini-Suomi-tutkimuksen tulosten vertailu kertoo, että 55-69-vuotiaiden liikkumiskyky ja kyky suoriutua perustoiminnoista parani ja että 70-84-vuotiailla eroja oli niukasti ja tulokset vaihtelivat sukupuolittain. Yli 85-vuotiaiden melko pienessä tutkitussa ryhmässä sekä liikkumiskyky että suoriutuminen perustoiminnoista sen sijaan huonontuivat (9,10,11).

Vaikka toiminnanvajavuudet ovat yleisimpiä kaikkein vanhimmissa ikäryhmissä ja nämä ikäryhmät kasvavat kaikkein nopeimmin, yli 85-vuotiaiden toimintakyvyn kehityksestä tiedetään hyvin vähän. SWEOLD-tutkimuksen mukaan yli 77-vuotiaiden ruotsalaisten liikuntakyky ja mitattu fyysinen toimintakyky olivat vuonna 2002 huonompia kuin vuonna 1992 (12). Satavuotiailla tanskalaisnaisilla taas oli parempi toimintakyky vuonna 2005 kuin samanikäisillä vuonna 1995, mutta miesten toimintakyvyssä eroa ei ollut (13). Tiedot ovat siis niukkoja ja ristiriitaisia.

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli saada selville, miten 90-vuotiaiden ja sitä vanhempien tamperelaisten toimintakyky on muuttunut vuodesta 1996 vuoteen 2007. Aineistona käytetään Tampereella tehtyjä Tervaskanto-tutkimuksen kyselyjä.

Aineisto ja menetelmät

Tervaskanto 90+ -tutkimuksessa on selvitetty 90 vuotta täyttäneiden tamperelaisten toimintakykyä vuosina 1996, 1998, 2001, 2003 ja 2007 postikyselyin. Tiedot tutkittavista on saatu joka vuosi Tampereen kaupungin rekistereistä, ja sieltä saatiin myös tieto siitä, asuivatko tutkittavat kotona (tavallisessa tai palveluasunnossa) vai laitoksessa. Vuosina 1996 ja 1998 tutkimus kohdistui virallisesti kotona asuviin 90 vuotta täyttäneisiin tamperelaisiin. Vuosina 2001, 2003 ja 2007 mukaan otettiin kaikki tämänikäiset tamperelaiset asuinpaikasta riippumatta. Jos henkilö ei itse kyennyt vastaamaan kysymyksiin, omaisia tai kotihoidon tai laitoksen henkilökuntaa pyydettiin auttamaan vastauksen merkitsemisessä tai tarvittaessa vastaamaan henkilön itsensä sijasta.

Toimintakykyä tutkittiin kahden perustoimintoja ja kolmen liikkumiskykyä kuvaavan muuttujan avulla. Perustoiminnot olivat pukeutuminen ja vuoteeseen/vuoteesta pääseminen. Liikkumiskykyä mittaavat muuttujat olivat kyky liikkua sisällä, kyky kävellä 400 metriä ja kyky liikkua portaissa. Kysymykset esitettiin joka vuosi samalla tavalla: "Kykenettekö pukeutumaan ja riisuutumaan / kulkemaan portaita?" jne. Tutkittavia pyydettiin valitsemaan omaa tilannettaan parhaiten kuvaava seuraavista vaihtoehdoista: "kyllä, vaikeuksitta", "kyllä, mutta se on vaikeaa", "vain, jos joku auttaa" ja "en kykene".

Toimintakyvyn muutoksia tarkasteltiin aluksi vertaamalla eri toimintojen prosenttiosuuksia eri tutkimusvuosina toisiinsa. Tämän jälkeen liikkumiskykyä tarkasteltiin kahden yhdistelmämuuttujan avulla. Ensin muodostettiin jakaumat sen perusteella, kykenikö vastaaja itsenäisesti (joko vaikeuksitta tai vaikeuksin, mutta ilman apua) kaikkiin kolmeen liikkumiskykyä kuvaavaan toimintoon, oliko kykenemätön yhteen, oliko kykenemätön kahteen vai eikö kyennyt yhteenkään. Tämän jälkeen liikkumiskykymuuttujista muodostettiin summamuuttuja. Jokainen kolmesta toiminnosta pisteytettiin seuraavasti: 1, jos kykeni toimintaan vaikeuksitta, 2, jos kykeni vaikeuksin, 3, jos kykeni ainoastaan autettuna, ja 4, jos ei kyennyt lainkaan. Näin pienin arvo oli 3, jonka sai, jos kykeni kaikkiin toimintoihin vaikeuksitta, ja suurin arvo oli 12, jonka sai, jos ei kyennyt edes autettuna yhteenkään toimintaan. Eri tutkimusvuosien liikkumisvaikeussummien mediaaneja ja kvartiilivälejä verrattiin toisiinsa.

Perustiedot aineistosta ovat taulukossa 1. Vastausprosentti oli 79-91. Iän vaihteluväli kasvoi vuodesta 1996 vuoteen 2007, ja vanhimmat vastaajat olivat kolmena viimeisenä tutkimusvuonna 105-106-vuotiaita.

Asuinpaikkatieto perustuu lomakkeessa esitettyyn asuinpaikkaa koskevaan kysymykseen. Palveluasunnossa asumista kysyttiin erikseen vuodesta 1998 lähtien. Vaikka kysely lähetettiin vuosina 1996 ja 1998 vain niille, joiden virallinen asuinpaikka oli kotona tai palvelutalossa, vastaajien joukossa oli myös sellaisia henkilöitä, jotka kyselyssä kertoivat asuvansa laitoksessa. Etenkin vuonna 1996 monet jättivät vastaamatta asuinpaikkaa koskevaan kysymykseen.

Analyysit tehtiin ensin vain kotona asuville ja sitten koko tutkitulle ryhmälle asuinpaikasta riippumatta. Kotona asuvien analyysissa ovat mukana ne vuosina 1996-2007 haastatellut, jotka oman ilmoituksensa mukaan asuivat joko tavallisessa kodissa tai palvelutalossa. Koska asuinpaikkatietoja puuttui monilta kahtena ensimmäisenä vuonna, teimme analyysit kahdella tavalla: ensin niin, että nämä henkilöt sisällytettiin kotona asuviin ja sitten niin, että heidät jätettiin analyysista kokonaan pois. Taulukoissa ja kuvioissa esitetään ensimmäisen vaihtoehdon mukaiset tiedot. Analyyseissa, jotka koskevat kaikkia 90-vuotiaita ja sitä vanhempia tamperelaisia asuinpaikasta riippumatta, ovat mukana vuodet 2001, 2003 ja 2007.

Aineisto analysoitiin SPSS 15.0 -ohjelmalla.

Tulokset

Jokaisena tutkimusvuonna 7-8 kymmenestä kotona asuvasta pääsi vuoteeseen ja vuoteesta vaikeuksitta. Portaita sen sijaan kulki vaikeuksitta korkeintaan kolmannes, ja vain kolme tai neljä kymmenestä kykeni vaikeuksitta kävelemään 400 metriä (taulukko 2). Ilman apua kykeni kävelemään 400 metriä suhteellisesti hieman suurempi osa vastaajista 2000-luvulla kuin sitä ennen. Eri tutkimusvuosien tuloksissa ei ollut suuria eroja.

Kun kolmea liikkumismuuttujaa tarkasteltiin yhdessä, tutkimusvuosien välillä ei juuri ollut muita eroja kuin se, että vuoden 1998 tilanne oli hieman huonompi kuin muiden vuosien (kuvio 1a). Muina vuosina kaikkiin toimintoihin kykeneviä oli 52-58 % ja kaikkiin kykenemättömiä 3-5 %.

Kun analyysista jätettiin pois ne, joilta asuinpaikkatieto puuttui, kuva vuonna 1996 tutkittujen toimintakyvystä muuttui hieman negatiivisemmaksi. Vaikeuksitta suoriutuvia olisi tällöin sisällä liikkumisessa 59 % (vs. 62 %, vrt. taulukko 2), 400 metrin kävelemisessä 36 % (vs. 39 %), portaissa liikkumisessa 33 % (vs. 34 %), pukeutumisessa 64 % (vs. 65 %) ja vuoteesta/vuoteeseen pääsyssä 79 % (vs. 81 %). Kaikkiin kolmeen liikkumistoimintoon kykeneviä oli vuonna 1996 tällä tavoin luokiteltuna 48,6 % (vs. 52,3 %, kuvio 1a) ja kaikkiin kykenemättömiä 4,8 % (vs. 4,4 %).

Koko ikäryhmän, eli kaikkien kotona tai laitoksessa asuvien 90-vuotiaiden ja sitä vanhempien liikkumiskykyä ja perustoimintoja kuvaavien muuttujien jakaumat vuosilta 2001, 2003 ja 2007 ovat taulukossa 3. Koko ikäryhmällä oli ymmärrettävästi enemmän toimintavaikeuksia kuin kotona asuvilla (taulukko 2). Eri vuosien välillä ei nytkään ollut suuria eroja, mutta ilman apua (vaikeuksin tai vaikeuksitta) sisällä liikkuvien määrä kasvoi tutkimusjakson aikana 80 %:sta 85 %:iin ja vuoteesta/vuoteeseen pääsevien määrä nousi 80 %:sta 84 %:iin, samalla kun kokonaan näihin toimintoihin kykenemättömien määrä väheni. Kaikkiin liikkumistoimintoihin itsenäisesti kykeneviä oli kuitenkin täsmälleen yhtä suuri osuus kolmena vertailuvuotena, yhteen toimintoon kykenemättömien osuus kasvoi, mutta kaikkiin kykenemättömien osuus pieneni hieman vuodesta toiseen (kuvio 1b).

Lopuksi tarkastelimme liikkumisvaikeuksia summamuuttujana erikseen tavallisessa asunnossa, palveluasunnossa ja laitoksessa asuvien ryhmissä. Vuonna 1996 tavallisessa asunnossa ja palveluasunnossa asuvia ei kuitenkaan voitu erottaa omiksi ryhmikseen (kuvio 2). Ne, joilta asuinpaikkatieto puuttui, tulkittiin tässä tavallisessa asunnossa asuviksi. Tavallisessa asunnossa asuvilla oli mediaanien perusteella täsmälleen yhtä paljon liikkumisvaikeuksia joka vuosi lukuun ottamatta vuotta 1998, jolloin niitä oli hieman enemmän. Kun analyysistä jätettiin pois ne, joilta asuinpaikkatieto puuttui, vuoden 1996 mediaaniksi tuli kuusi. Palveluasunnossa asuvien tulos vaihteli vuosittain. Laitoksessa asuvilla liikkumisvaikeuksien summa oli vuonna 2007 hieman pienempi kuin kahtena aikaisempana tutkimusvuonna.

Pohdinta

Tämä on tietääksemme ensimmäinen tutkimus, jossa kaikkein vanhimpien toimintakykyä tarkastellaan usean vuoden aikasarjana. Tutkimuksen luotettavuutta parantavat suuri vastausprosentti, laitoksessa asuvien sisällyttäminen kolmeen viimeiseen tiedonkeruuseen ja kysymysten toistaminen samassa muodossa jokaisella tutkimuskerralla.

Useita tutkimuskertoja käsittävällä aikasarjalla saadaan toimintakyvyn muutoksista parempi kuva kuin vain vertailemalla kahta ajankohtaa. Tuloksia ei kuitenkaan ole aivan helppo tulkita. Koko yli 90-vuotiaalla joukolla oli joissakin toiminnoissa kaikkein eniten vaikeuksia viimeisenä tutkimusvuonna. Toisaalta itsenäinen selviytyminen sisällä liikkumisessa sekä vuoteeseen ja vuoteesta pääsyssä - vaikkakin ehkä vaikeuksin - osoittivat hienoista paranemista 2000-luvun aikana. Myös kokonaan liikkumiskyvyttömien määrä väheni hieman. Kotona (tavallisessa asunnossa tai palveluasunnossa) asuvillakin oli muutoksia yksittäisissä toiminnoissa vain vähän ja eri suuntiin.

Vuoden 1996 vastaajista huomattava osa ei ilmoittanut asuinpaikkaansa, ja jos heidät luettiin kotona asuviksi, ei kokonaisliikkumiskyvyssä ollut juurikaan eroja eri vuosina lukuun ottamatta vuotta 1998, jolloin vaikeuksia oli jonkin verran enemmän kuin muina vuosina. Tämä selittynee ainakin osittain tutkimusteknisillä seikoilla: vastausprosentti oli vuonna 1998 suurempi kuin muina tutkimusvuosina, ja saattaa olla, että etenkin huonokuntoiset kotona asuvat vastasivat tällöin aktiivisemmin. Keskeinen tuloksemme kertookin pysyvyydestä enemmän kuin muutoksesta: 90 vuotta täyttäneiden tamperelaisten toimintakyky on pysynyt varsin samanlaisena tutkimanamme 12 vuoden aikajaksona.

Koska tutkimuksemme kattaa kaikki 90-vuotiaat ja sitä vanhemmat ilman yläikärajaa, osa tutkittavista on osallistunut kyselyyn useana vuonna. Tämä olisi ongelma, jos analysoisimme vaikkapa toimintakyvyn kehityksen taustatekijöitä. Artikkelin ote on kuitenkin kuvaileva ja tavoite lähinnä yhteiskuntapoliittinen: haluamme näyttää, millainen on toimintakyvyltään se kaikkein vanhimpien joukko, joka avun ja hoivan tarjoajille muodostaa suurimman haasteen. Tästä näkökulmasta pidämme perusteltuna kaikkien tähän joukkoon kuuluvien ottamista mukaan jokaisella tutkimuskerralla.

Tarkistuksen vuoksi analysoimme kuitenkin toimintakyvyn eroja 90-91-vuotiaiden ryhmissä, jolloin eri vuosien tutkittavissa ei ole samoja ihmisiä. Tuloksena oli, että kotona asuvilla vuosi 1998 poikkesi muista negatiiviseen suuntaan, mutta muutoin ei vuosien välillä ollut eroja. Jatkoanalyyseissa tutkimme toimintakyvyn kehittymistä myös niin, että sukupuolien väliset erot ja 90 vuotta täyttäneen joukon vuosittainen ikärakenne otetaan huomioon.

Tutkimuksemme ajanjakso on melko lyhyt, emmekä tiedä, onko 90-vuotiaiden toimintakyky muuttunut sitten 1980-luvun. Nuorempiin eläkeikäisiin kohdistuneista tutkimuksista tiedämme kuitenkin, että noin kymmenen vuotta on riittävä aika väestötasoisen toimintakyvyn muutoksen ilmaantumiselle, mitattiinpa sitä sitten perustoimintoina tai liikkumiskykynä (8,14). Kun 70-80-vuotiaiden toimintakyky siis näyttää parantuneen, miksi 90 vuotta täyttäneiden tilanne ei ole kehittynyt samalla tavalla?

Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Kansainväliset tutkimukset ovat selvästi osoittaneet, että ainakaan lyhyenä ajanjaksona väestön kuolleisuus, sairastavuus ja toimintakykyisyys eivät välttämättä kehity samaan suuntaan ja väestön eliniän pidentyminen voi lisätä sekä toimintakykyisiä että toiminnanvajavuuden leimaamia elinvuosia. Yksinkertaistaen näyttää siltä, että elinikä pitenee nopeammin kuin toimintakyky paranee.

Hyvin korkeassa iässä eliniän pitenemisen trendi näkyy voimakkaana: 100 000:sta vuonna 1906 syntyneestä suomalaisesta oli 90-vuotispäivänään vuonna 1996 elossa 5 500 henkeä, mutta yhtä suuresta vuonna 1917 syntyneestä joukosta 90-vuotiaaksi eli jo 71 % suurempi osuus eli 9 400 henkeä (15). Myönteisenä kehityksenä voi pitää jo sitä, että tämä suurempi ja valikoimattomampi 90-vuotiaiden joukko on toimintakyvyltään yhtä hyvä kuin aiempi, pienempi ja valikoituneempi samanikäisten joukko. Toimintakyvyn pidempi seuranta kertoo aikanaan, ovatko tässä tutkimuksessa saadut vähäiset viitteet vakavien toiminnanvajavuuksien vähenemisestä alku todelliselle myönteiselle kehitykselle ja seuraako kuolleisuuden pienenemistä tässäkin ikäryhmässä tuonnempana myös parempi toimintakyky (16).

Tutkimuksemme on tietääksemme ensimmäinen kattavaan väestöaineistoon ja useiden vuosien vertailuun perustuva selvitys yli 90-vuotiaiden toimintakyvyn kehityksestä. Tulokset vahvistavat sanomaa, josta aiemmat tutkimukset (10,11,17) ovat antaneet viitteitä: kaikkein vanhimpien toimintakyky on pysynyt Suomessa 1990-luvun puolivälistä saakka suunnilleen samanlaisena. Samana aikana 90 vuotta täyttäneiden määrä on kasvanut reilusti puolitoistakertaiseksi.

Ennusteiden mukaan kuolleisuuden pieneneminen jatkuu ja yli 90-vuotiaiden määrä puolitoistakertaistuu uudelleen vuoteen 2015 mennessä (18). Tämä merkitsee entistä suurempaa hyväkuntoisten 90-vuotiaiden joukkoa, mutta myös paljon nykyistä enemmän niitä, jotka ovat kaikissa toimissaan toisten avusta riippuvaisia. Vanhuspolitiikalle tämä on vakava viesti: palvelujen suunnittelua ei voi perustaa käsitykselle, että paraneva toimintakyky kompensoisi kaikkein vanhimpien ikäryhmien kasvun tuottaman palvelutarpeen lisäyksen. Nopeasti kasvavan hyvin vanhojen joukon elämänlaadun turvaamiseksi tarvitaan viisasta vanhuuspolitiikkaa, toimintakyvyn säilymiseen tähtääviä toimia sekä uusia asumis-, auttamis- ja hoivaratkaisuja. n

Tästä asiasta tiedettiin

- Vanhuusiän kuolleisuus on pienentynyt ja pitkäikäisyys yleistynyt.

- Alle 80-vuotiaiden suomalaisten toimintakyky on parantunut sitten 1980-luvun.

- Hyvin vanhojen toimintakyvyn kehitystä koskeva tutkimustietoa ei ole ollut saatavissa.

Tämä tutkimus opetti

- Suurimmalla osalla 90-vuotiaista ja sitä vanhemmista on vaikeuksia perustoiminnoissa ja liikkumisessa.

- 90-vuotiaiden ja sitä vanhempien toimintakyvyssä ei ole tapahtunut oleellista muutosta vuosien 1996-2007 välillä.