Lasten terveyttä ja sen kehitystä on väestötasoisista aineistoista tutkittu suhteellisen vähän. Tutkimukset ovat kohdistuneet pääosin työikäisten ja ikääntyneiden sairastavuuteen (1).

Joitakin lasten ja nuorten terveyttä koskevia suomalaisia tutkimuksia on tehty. Tuomikoski on selvittänyt 0-14-vuotiaiden lasten terveyttä ja terveyspalvelujen käyttöä vuosina 1964, 1968 ja 1976 kerättyjen terveydenhuollon väestötutkimusten aineistoista (2). Rimpelä ym. ovat tarkastelleet 12-18-vuotiaiden nuorten terveydentilan ja terveyskäyttäytymisen muutoksia 1970-luvun lopulta 1990-luvulle Nuorten terveystapatutkimuksen aineistoista (3). Gissler työryhmineen on tutkinut lasten terveyden sosiaalisia eroja vuoden 1987 syntymäkohorttia koskevista rekisteriaineistoista (4,5).

Lasten ja nuorten terveyttä on selvitetty myös pohjoismaisissa tutkimuksissa, joissa Suomikin on ollut mukana (6,7,8). Tällöin on tutkittu mm. lasten pitkäaikaissairastavuuden ja psykosomaattisten oireiden kehitystä ja yhteyttä perheen sosiaaliseen asemaan. Myös mm. Britanniassa on tarkasteltu väestötasoisin aineistoin lasten terveydentilaa ja sen sosiaalisia kytköksiä (9).

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, miten 0-14-vuotiaiden lasten terveydentila on muuttunut vuosien 1987 ja 1995-96 välillä. Tarkasteltava ajanjakso on kiinnostava, koska 1980-luvun lopulla elettiin vielä lamaa edeltävää aikaa ja 1990-luvun puolivälissä laman viimeisiä vuosia.

AINEISTO JA MENETELMÄT

Aineistona on käytetty Kelan ja Stakesin terveydenhuollon väestötutkimusten tietoja vuosilta 1987 ja 1995-96 (1). Käyntihaastatteluin kerätyt aineistot edustavat koko Suomen väestöä laitoksissa asuvia lukuun ottamatta. Vuonna 1987 haastattelijoina oli terveydenhoitajia ja vuosina 1995-96 Tilastokeskuksen haastattelijoita. Otokseen kuuluvissa perheissä haastateltiin kaikki samassa kotitaloudessa asuvat, ja lapsia eli alle 15-vuotiaita koskevat tiedot saatiin vanhemmilta. Vuoden 1987 aineistossa lapsia oli 3 131 ja vuosien 1995-96 aineistossa 2 442. Vuonna 1987 saatiin haastatelluiksi 84 % otoksen kotitalouksista, ja vuosien 1995-96 tutkimuksessa osuus oli 88%.

Pitkäaikaissairastavuuden osalta on haastattelujen lisäksi käytetty Kelan tautikohtaisia rekisteritietoja niistä alle 15-vuotiaista, jotka olivat oikeutettuja erityiskorvattaviin lääkkeisiin vuosina 1986-2000.

Terveydentilaa mitattiin tiedustelemalla ensin, oliko lapsella jokin vaiva tai vamma, joka vähensi hänen toimintakykyään, tai jokin pitkäaikainen sairaus. Tähän myöntävästi vastanneilta vanhemmilta tiedusteltiin edelleen, mikä tai millainen lapsen kyseinen sairaus oli. Mukaan otettiin kaikki lääkärin toteamat pitkäaikaiset sairaudet sekä muut vähintään kolme kuukautta kestäneet, toimintakykyyn vaikuttavat vaivat.

Sairauspäiviä selvitettiin tiedustelemalla niiden kokonaisten päivien lukumäärää haastattelua edeltävien noin viiden kuukauden aikana, jotka lapsi oli joutunut olemaan sairauden vuoksi poissa päiväkodista tai koulusta tai joutunut pysyttelemään sisällä.

Sosiaalisen aseman mittareita olivat äidin koulutus ja käytettävissä olevat tulot suhteutettuna perheen rakenteeseen ja kokoon. Muina selittävinä tekijöinä käytettiin perheen asuinaluetta ja sitä, oliko perheellä lapsen yksityislääkärillä käyntien kustannuksia korvaava vakuutus.

Tilastollisina tunnuslukuina käytettiin keskiarvoja, joille laskettiin 95 %:n luottamusväli. Tilastollisina menetelminä käytettiin ristiintaulukointia ja logistista regressioanalyysiä. Taulukoissa esiintyvien erojen tilastollista merkitsevyyttä arvioitiin khi2-testillä.

TULOKSET

Lasten sairastavuus

Vuosien 1995-96 tutkimuksessa aikuisista lähes joka toinen (49 %) oli pitkäaikaisesti sairas, kun vastaava osuus vuonna 1987 oli 41 %. Samaan aikaan lasten sairastavuus lähes kaksinkertaistui: 12 %:lla lapsista oli pitkäaikaissairaus vuonna 1987, mutta vuosina 1995-96 jo lähes 22 %:lla (1).

Vuonna 1987 tytöillä ja pojilla oli saman verran pitkäaikaissairastavuutta, mutta vuosina 1995-96 pojat olivat yleisemmin sairaita kuin tytöt. Ikäryhmien väliset erot olivat hieman pienentyneet siten, että alle 7-vuotiaiden poikien sairastavuus oli lisääntynyt enemmän kuin heitä vanhempien poikien.

Lasten sairastavuuden lisääntyminen johtui lähes täysin astman ja muiden allergisten tautien, lähinnä atooppisten ihottumien ja heinänuhan lisääntymisestä (taulukko 1). Erityisen voimakkaasti astma oli lisääntynyt alle 7-vuotiailla pojilla. Vuonna 1987 astmaa tai muita allergisia tauteja oli 4 %:lla lapsista, mutta 1995-96 osuus oli kolminkertainen. Esiintyvyys suureni iän myötä.

Erityiskorvattaviin lääkkeisiin oikeutettujen lasten osuus lapsiväestöstä kaksinkertaistui vuosien 1986 ja 2000 välisenä aikana, ja kasvu oli pojilla suurempi kuin tytöillä (kuvio 1). Osuutta kasvattivat lähes yksinomaan astmalääkkeet, sillä muiden sairauksien lääkkeiden erityiskorvausoikeuksien määrät pysyivät varsin vakaina. Tytöillä tilanteeseen vaikutti jossakin määrin kroonisen virtsatietulehduksen poistuminen erityiskorvattaviin lääkkeisiin oikeuttavien sairauksien joukosta vuonna 1994.

Vuonna 1986 lähes 6 500 lasta oli oikeutettu erityiskorvattaviin astmalääkkeisiin, ja vuonna 2000 määrä oli nelinkertainen, yli 27 000. Pientä lisäystä oli tapahtunut myös nivelreumassa (780:stä 1 165:een) ja hieman enemmän diabeteksessa (1908:sta 3 028:aan).

Sosiaalisen aseman ja yksityisvakuutuksen yhteys lapsen sairastavuuteen

Pitkäaikaissairastavuus ei vuonna 1987 vaihdellut perheen tulojen mukaan eikä kovin selvästi myöskään vuosina 1995-96 (taulukko 2). Äidin koulutus oli kuitenkin jonkin verran yhteydessä lapsen terveyteen vuosina 1995-96: enintään kansakoulun käyneiden äitien lapsilla oli keskimääräistä vähemmän sairauksia. Vastaava ero näkyi astman ja muiden allergioiden esiintyvyydessä, mutta ei muissa sairauksissa. Isän koulutuksen mukaan sairastavuus vaihteli samalla tavoin, mutta erot olivat pienempiä eivätkä ne olleet tilastollisesti merkitseviä.

Vanhempien ammattiasema ei juurikaan ollut yhteydessä lapsen sairastavuuteen. Vuosina 1995-96 lapsen sairastavuus oli kuitenkin keskimääräistä pienempi, jos äiti oli työntekijä tai isä yrittäjä.

Kaupungissa asuvilla lapsilla oli kummallakin tutkimuskerralla enemmän sairauksia kuin maaseudulla asuvilla, ja ero oli tutkimusvuosien välillä kasvanut. Asuinalueen ohella perheen lapselle ottama yksityinen vakuutus lisäsi sairauden - erityisesti astman tai muun allergian - todennäköisyyttä. Havainto koski kuitenkin vain vuosia 1995-96.

Mainitut terveydentilaa selittävät tekijät jäivät voimaan vuosien 1995-96 tutkimuksessa myös, kun ne vakioitiin samanaikaisesti (taulukko 3). Ikää lukuun ottamatta yhteydet astmaan ja muihin allergioihin olivat hieman voimakkaammat kuin yhteydet kaikkiin pitkäaikaissairauksiin. Perheen sosiaalisen aseman erillisvaikutus lasten sairastavuuteen ei ollut kovin voimakas, mutta tuloilla ja koulutuksella mitattuna hyvässä asemassa olevien perheiden lapsilla ei ollut sairauksia ainakaan vähemmän kuin muilla lapsilla.

Sairauspäivät

Sairauspäivät mittaavat pääosin lyhytaikaista terveydentilan alenemaa, jota aiheutuu erityisesti infektiotaudeista.

Koko väestön sairauspäivät lisääntyivät. Vuonna 1987 niitä oli 3,3 sataa päivää kohti, ja vuosina 1995-96 vastaava luku oli 4,0 (1). Lapsilla vastaavat luvut olivat 2,4 vuonna 1987 ja 3,0 vuosina 1995-96. Alle 7-vuotiailla oli enemmän sairauspäiviä kuin vanhemmilla lapsilla molempina tutkimusajankohtina. Kouluikäisillä määrä oli kuitenkin lisääntynyt enemmän kuin heitä nuoremmilla.

Sairauspäivien määrällä ja perheen tuloilla tai äidin koulutuksella ei ollut selvää yhteyttä, mutta asuinalue oli yhteydessä sairauspäiviin. Vuonna 1987 kaupungissa asuvilla lapsilla oli keskimäärin 2,9 sairauspäivää sataa päivää kohti ja maaseudulla asuvilla lapsilla niitä oli 1,9 päivää. Myös vuosina 1995-96 tilanne oli tässä suhteessa samankaltainen, mutta ei enää tilastollisesti merkitsevä.

Kumpanakin tutkimusajankohtana alle kouluikäisistä päiväkotilapsilla oli eniten sairauspäiviä ja kotihoidossa olevilla niitä oli vähiten (kuvio 2). Erot ryhmien välillä olivat kuitenkin pienenemään päin. Kotihoidon ja perhepäivähoidon välillä ei sen sijaan ollut tilastollisesti merkitsevää eroa missään ikäryhmässä kumpanakaan ajankohtana. Erot eivät olleet kovin suuria, kun vielä muistetaan, että sairauspäivällä voi olla eri merkitys päivähoidossa ja kotihoidossa: edellisessä ne raportoidaan luultavasti tunnollisemmin.

POHDINTA

Lasten pitkäaikaissairastavuus lisääntyi selvästi vuosien 1987 ja 1995-96 välillä. Sairastavuuden yleistyminen selittyi kuitenkin miltei kokonaan astman ja allergioiden lisääntymisellä.

Lasten pitkäaikaiset sairaudet ovat kaikissa Pohjoismaissa suhteellisen yleisiä, ja kyselytutkimuksen mukaan ne ovat lisääntyneet 8 %:sta 16 %:iin vuosien 1984 ja 1996 välisenä aikana (6). Saman tutkimuksen mukaan suomalaislasten pitkäaikaissairastavuus on hieman pohjoismaisen keskiarvon yläpuolella.

Noin joka toisella pitkäaikaisesti sairaalla lapsella Pohjoismaissa oli allergia, astma, atooppinen ihottuma tai jokin näiden yhdistelmä vuonna 1996. Näiden tautien yleistyminen selittää siis suurelta osin lasten pitkäaikaissairastavuuden lisääntymisen muissakin Pohjoismaissa (6).

Laajassa 60 maata koskeneessa kansainvälisessä, astman ja allergioiden yleisyyttä selvittäneessä tutkimuksessa Pohjoismaiden lapset sijoittuivat lähelle kärkeä, mutta näitä sairauksia oli vieläkin enemmän anglosaksissa maissa (10). Korkeat esiintyvyysluvut olivat ylipäänsä ominaisia korkean elintason ja hyvän hygienian maille.

Yleistyneet lasten sairaudet ovat samoja, joissa perimällä on havaittu olevan huomattava osuus (11). Myös käyttämämme haastattelutulokset sopivat tähän arvioon. Vuosien 1995-96 tutkimuksen mukaan lapsen astman tai muiden allergisten tautien todennäköisyys lisääntyi, jos vanhemmilla oli samaan tautiryhmään kuuluva sairaus. Niistä lapsista, joiden äidillä oli jokin allerginen tauti, 30 %:lla oli itselläänkin astmaa tai muuta allergiaa, muista lapsista vain 11 %:lla. Isän sairastavuuden kanssa yhteys oli lähes samaa tasoa. Perimä ei tosin voi selittää astman ja allergioiden rajua lisääntymistä.

Osa astman ja allergian havaitusta lisääntymisestä niin lasten kuin aikuisten keskuudessa selittynee diagnostiikan muutoksella. Nykyisin näitä vaivoja osataan aikaisempaa herkemmin diagnosoida. Tämä selittää kuitenkin vain osan näiden tautien ilmaantuvuuden kasvusta.

Astman ja allergian esiintyvyys on kasvanut ja kasvaa edelleen Suomessa ja koko läntisessä maailmassa. Varhaisemmissa tutkimuksissa arveltiin, että esimerkiksi ympäristön saastuminen lisäisi allergioita. Uusimmat tutkimukset ovat kuitenkin kumonneet näitä selityksiä. Perheen suuri lapsiluku, maatilalla asuminen lapsuudessa ja heikko sosiaalinen asema liittyvät allergioiden vähäiseen esiintyvyyteen. Allergioiden yleisyyttä lisäävät hyvä hygienia ja tartuntatautien väheneminen (12). Muita allergisten sairauksien yleisyyteen yhteydessä olevia tekijöitä saattavat olla mm. infektiot ja äidin ruokavalio raskauden aikana (13,14,15).

Allergisista sairauksista etenkin astma on pojilla yleisempi kuin tytöillä, mikä ilmenee sekä väestötutkimuksista että erityiskorvattaviin lääkkeisiin oikeutettujen rekisteristä. Poikien astman ja allergioiden yleisyys verrattuna tyttöjen sairastavuuteen selittynee pääosin fysiologisilla syillä. Poikien keuhkoputket ovat lapsena suhteellisesti ahtaammat kuin tytöillä, mikä lisää astman todennäköisyyttä. Ero tasoittuu murrosiässä, mikä näkyy myös mm. erityiskorvausoikeuksien ikäryhmittäisissä määrissä.

Lasten pitkäaikaissairastavuus on aikuisiin verrattuna osin päinvastaisessa yhteydessä perheen sosiaaliseen asemaan. Lapsilla vanhempien parempi asema joko tuottaa enemmän sairastavuutta tai sitten yhteyttä ei ole lainkaan. Tälle havainnolle voi esittää ainakin kaksi selitystä. Hyvässä asemassa olevat perheet hakeutuvat tutkimuksiin ja hoitoon herkemmin kuin muut, jolloin diagnoosin saamisen todennäköisyys kasvaa. Toinen selitys olisi se, että allergisten sairauksien on havaittu olevan yleisempiä hyvinvoivissa maissa kuin muissa. Tämä ilmiö voisi vaikuttaa myös maan sisäisiin sairastavuuseroihin.

Lasten pitkäaikaiset sairaudet ovat eräiden pohjoismaisten tutkimusten mukaan liittyneet heikkoon sosiaaliseen asemaan. Alempien tuloluokkien, vähän koulutusta saaneiden vanhempien, työntekijöiden ja yksinhuoltajien lapsilla oli keskimääräistä enemmän pitkäaikaisia sairauksia ja psykosomaattisia oireita (7,8). Tosin sosiaalisen aseman ja terveydentilan yhteydet eivät Suomen osalta olleet tilastollisesti merkitseviä (8).

Suomen syntymärekisteriin pohjautuvan tutkimuksen mukaan eräät lasten sairaudet liittyvät äidin sosioekonomiseen asemaan: esimerkiksi epilepsian ilmaantuvuus oli yleisintä alemmissa sosiaaliryhmissä (4).

Pohjoismaisten tutkimusten sosiaalisen aseman ja lasten terveyden välistä yhteyttä koskevat tulokset poikkeavat tässä tutkimuksessa saamistamme havainnoista. Aineistojen erilaisuus saattaa selittää osan eroista. Pohjoismaisissa tutkimuksissa tutkittiin 2-17-vuotiaita eli muutamaa vuotta vanhempia lapsia kuin tässä tutkimuksessa. Tutkimusten aineistonkeruutavat poikkesivat myös toisistaan. Pohjoismaisissa tutkimuksissa tiedot kerättiin postikyselyin, omassa tutkimuksessamme käyntihaastatteluin, ja saattaa olla, että haastatteluissa saadaan esiin enemmän tietoa esimerkiksi allergisista taudeista kuin kyselyissä.

Aiemmissa tutkimuksissa (9,16, 17) on havaittu, ettei nuorilla juurikaan havaita terveyden mukaisia sosiaaliluokkaeroja. Tutkimuksemme mukaan näyttäisi siltä, että sairastavuuserot sosiaaliluokkien välillä ovat vähäisiä myös lasten keskuudessa. On kuitenkin huomattava, että perheen yksityinen vakuutus oli monimuuttuja-analyysissäkin selvässä yhteydessä lapsen sairastavuuteen, vaikka mm. perheen tulotaso, asuinalue ja äidin koulutus oli otettu huomioon.

Lasten sairastavuus lisääntyi siis lamavuosien aikana selvästi. Uusia astmatapauksia ilmaantui Kelan rekisteritietojen mukaan kuitenkin tänä aikana yhtä paljon kuin ennen lamaa ja sen jälkeen. Lama sinänsä ei liene syynä sairastavuuden kasvuun, vaan selitys löytyy astman ja allergioiden kehitykseen vaikuttavista tekijöistä, jotka ovat vielä osin tuntemattomia.