Aktiivisuusrannekkeesta voi olla hyötyä eturauhassyövän hormonihoidon aikana

Liikunnalla on positiivinen vaikutus syöpäpotilaiden elämänlaatuun (1). Eturauhassyövän hormonihoidon sivuvaikutukset voivat motivoida potilaita lisäämään liikuntaa (2,3), sillä liikunta helpottaa niitä (4,5). Syöpäpotilaat ovat usein motivoituneita liikkumaan enemmän (6), mutta he eivät silti liiku riittävästi (7,8,9). 

Etäteknologiasta on hyviä tuloksia ikääntyneiden, perussairaiden ja syöpäpotilaiden kuntoutuksessa (10,11,12,13,14). Myös eturauhassyöpäpotilaiden kokemukset aktiivisuusmittareista ovat olleet myönteisiä (15). Tarkastelimme heidän kokemuksiaan aktiivisuusrannekkeen käytöstä sekä sitä, motivoiko ranneke lisäämään liikunnallista aktiivisuutta.

Aineisto ja menetelmät

Aineistona olivat Ohjatun liikunnan vaikutus kastraatiohoidon haittavaikutuksiin ja liikunnalliseen aktiivisuuteen -hankkeessa kerätyt eturauhassyöpäpotilaiden toistetut yksilöhaastattelut. Aineisto koostui osallistujien (n = 29, taulukko 1) toisesta ja kolmannesta haastattelusta (n = 58). Ne olivat muodoltaan puolistrukturoituja teemahaastatteluja (16).

Osallistujat satunnaistettiin tutkimuksen alussa kahteen ryhmään. Interventioryhmä osallistui ohjattuun kuntosaliharjoitteluun säännöllisesti kaksi kertaa viikossa kolmen kuukauden ajan. Seurantaryhmä sai ohjelman itsenäiseen harjoitteluun. Kaikki osallistujat saivat käyttöönsä Polar A370 -aktiivisuusrannekkeen.

Analyysi toteutettiin sisällönanalyysillä (16) seuraten kysymyksiä: kuinka aktiivisesti ranneketta käytettiin, miten käyttöä tai käyttämättä jättämistä perusteltiin, seurattiinko rannekkeen antamaa tietoa, oliko sillä vaikutusta liikunnalliseen aktiivisuuteen sekä nähtiinkö ranneke motivoivana tekijänä omalle liikunnalliselle aktiivisuudelle.

Tulokset

Osallistujat jakautuivat neljään ryhmään aktiivisuusrannekkeeseen suhtautumisen perusteella (kuvio 1).

Käyttäjäryhmään 1 kuuluivat ne osallistujat, jotka eivät käyttäneet ranneketta ja suhtautuivat siihen negatiivisesti. Perusteluina oli huono käyttömukavuus (esim. ranneke hiostaa), riittämätön käyttökoulutus sekä tekniset ongelmat. Rannekkeen informaatio saattoi olla odotettua huonompaa (esim. aktiivisuustavoite ei täyttynyt), mikä laski motivaatiota.

Käyttäjäryhmään 2 kuuluivat ne osallistujat, jotka käyttivät ranneketta liikuntasuoritusten aikana, ja suhtautuvat siihen neutraalisti. Rannekkeen antamaa tietoa ei seurattu eikä ranneke motivoinut liikkumaan. Rannekkeen kehotukset (mm. liikkumiseen) saatettiin kokea holhoaviksi. Osa koki tutkimukseen osallistumisen velvollisuutena käyttää ranneketta.

Käyttäjäryhmään 3 kuuluivat ne, jotka käyttivät ranneketta säännöllisesti ja kokivat hyötyvänsä siitä. He seurasivat päivittäistä aktiivisuuttaan ja rannekkeen informaatio motivoi heitä liikkumaan.

Käyttäjäryhmään 4 kuuluivat ne, jotka käyttivät ranneketta säännöllisesti. He tekivät rannekkeen antaman tiedon perusteella liikuntaa koskevia päätöksiä ja muutoksia.

Tutkimukseen osallistuneista 67 % suhtautui aktiivisuusrannekkeeseen samalla tavalla käytön ajan. Suhtautumistaan muutti 33 % osallistuneista. Käytön lisäämistä perusteltiin rannekkeen tarjoamalla kiinnostavalla tiedolla sekä velvollisuudella tutkimusta kohtaan. Käyttöä lisänneet osallistujat kuuluivat käyttäjäryhmiin 2 ja 3.

Rannekkeen käyttöä vähennettiin, koska se ei soveltunut hyötyliikuntaan tai sen käyttö unohtui. Kaikkea rannekkeen välittämää tietoa (esim. yöllisistä vessakäynneistä) ei haluttu vastaanottaa tai rannekkeen antamaa tietoa seurattiin liian intensiivisesti (esim. sykettä sydäntapahtuman jälkeen). Käyttöä vähentäneet kuuluivat pääosin käyttäjäryhmään 2, mutta myös yksi aktiivikäyttäjä vähensi käyttöä, koska huomasi kiinnittävänsä huomiota rannekkeen tarjoamaan informaatioon liikaa. Aktiivisuusrannekkeen käyttöön liittyi teknisiä ongelmia, jotka heikensivät joidenkin käyttömotivaatiota. Opastusta ei pidetty riittävänä. 

Päätelmät

Tutkimuksemme mukaan aiempi kokemus aktiivisuusmittareista, hyvät digivalmiudet ja positiivinen suhtautuminen liikuntaan edesauttavat hormonihoitoa saavien eturauhassyöpäpotilaiden myönteistä suhtautumista aktiivisuusrannekkeen käyttöön. Tutkimus vahvistaa aiempia (9,15) huomioita siitä, että aktiivisuusrannekkeen käyttö motivoi osaa eturauhassyöpäpotilaista liikkumaan. Joillekin ohjattu liikuntaryhmä voi olla alkusysäys rannekkeen käytölle. Tutkimus kuitenkin osoittaa, ettei ohjattu ryhmäliikunta automaattisesti motivoi rannekkeen käyttöön.

Tulokset vahvistavat aiempia (10,12,15) huomioita siitä, että teknologian käyttöön liittyvät ongelmat heikentävät käyttömotivaatiota. Uutena huomiona tuomme esiin sukupolven merkityksen aktiivisuusrannekkeeseen suhtautumisessa. Osallistujat edustavat sukupolvea, jonka ymmärrys liikunnasta perustuu arki- ja hyötyliikuntaan. Ranneke ei välttämättä huomioi arkiaskareiden ohessa tapahtuvaa fyysistä aktiivisuutta liikuntana, jolloin käyttäjälle voi tulla kokemus, ettei ranneke ole tarkoitettu hänen kaltaiselleen liikkujalle.

Aiempien tutkimusten (11,13,17) tavoin tutkimuksemme osoittaa, että aktiivisuusrannekkeen käyttö on hyödyllistä liikunnallisen aktiivisuuden edistämiseen myös yli 60-vuotiailla. Käyttöönotto ja ylläpito edellyttävät laitteiden helppokäyttöisyyttä, selkeitä ohjeita ja saatavilla olevaa opastusta. Tuloksemme tukevat aktiivisuusmittareiden käyttöä osana eturauhassyövän hoitoa.

Aktiivisen omaseurantateknologian käytön saavuttaminen edellyttää käyttäjien tunnistamista ja hoitohenkilökunnan ohjauksen suuntaamista käyttäjäryhmien 2–3 kaltaisiin potilaisiin. Koska potilaan asenne vaikuttaa keskeisesti haluun käyttää ranneketta, ohjausta kannattaa suunnata erityisesti omaseurantateknologiaan neutraalisti tai myönteisesti suhtautuviin. Ryhmät voi tunnistaa tiedustelemalla sitä, missä määrin liikunnan harrastaminen on osa arkea, millä tavalla potilas suhtautuu liikuntaan hyvinvoinnin ylläpitämisen ja parantamisen keinona sekä onko hänellä kokemusta aktiivisuusmittareista.

Ohjauksessa on tärkeää tuoda esille, että myös hyötyliikunta on hyväksi, vaikka se ei kirjautuisikaan aktiivisuusrannekkeelle. Hormonihoidossa olevia tulisi kuitenkin kannustaa erityisesti voimaharjoitteluun hoidon sivuvaikutusten hallitsemiseksi.

Mikäli aktiivisuusranneke otetaan osaksi hoitoa, se täytyisi “määrätä” liikuntareseptin tavoin. Rannekkeen tietojen integrointi osaksi hoidon seurantaa – esimerkiksi digitaalisten oireraportointisovellusten avulla – voisi auttaa eturauhassyöpäpotilaiden sitoutumista liikuntaan. Samalla on mahdollista viestiä potilaalle, että liikunnallinen aktiivisuus on keskeinen osa nykymuotoista syövän hoitoa.

Tässä laadullisessa tutkimuksessa pyrittiin saamaan tietoa hormonihoidossa olevien eturauhassyöpäpotilaiden subjektiivisesta kokemuksesta aktiivisuusrannekkeen käytössä. Jo pienellä (n = 29) potilasjoukolla pystyttiin osoittamaan, että suhtautumisessa aktiivisuusrannekkeen käyttöön on merkittäviä eroja. Tulevaisuudessa motivaatiota rannekkeen käyttöön olisi syytä tutkia isommalla potilasjoukolla ja satunnaistetulla asetelmalla.