Tohtorikoulutuksen uudistus herättää huolta Helsingin lääketieteellisen professoreissa
"Kertarysäyksellä tehdään koko systeemiä mullistavaa muutosta", sanoo biolääketietellisen tohtoriohjelman johtaja Liisa Kauppi.
Tohtorikoulutuksen uudistus herättää huolta Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Ensi vuonna alkavassa pilotissa opetus-ja kulttuuriministeriö rahoittaa Suomeen tuhannen uuden väitöskirjatutkijan työsuhteet kolmeksi vuodeksi.
Tavoitteena on lyhentää tohtorien valmistumisaikoja sekä lisätä tohtorien määrää työelämässä.
Rahaa hankkeelle on varattu yli 260 miljoonaa euroa.
Pilotin mittakaava ei ole pieni. Tohtoreita valmistui Suomessa noin 1 600 viime vuonna .
Neljän tohtoriohjelman johtajat kirjoittavat HY:n tiedekunnan blogissa , että kyse on niin suuresta mittakaavasta, ettei voi puhua pilotista. Vaikutukset tulevat olemaan mittavat ja kauaskantoiset. Valmistumisajan mediaani on nykyään yli kuusi vuotta.
Tekstin ovat allekirjoittaneet biolääketieteellisen tohtoriohjelman, kliinisen tohtoriohjelman, väestön terveyden tohtoriohjelman sekä ihmisen käyttäytymisen tohtoriohjelman johtajat.
Mistä on kyse, apulaisprofessori ja biolääketieteellisen tohtoriohjelman johtaja Liisa Kauppi?
– Tässä ollaan tekemässä kertarysäyksellä koko systeemiä mullistavaa muutosta, ja siitä olemme huolissamme. Päätös on vahvasti poliittinen ja sanellaan ylhäältä päin. Koulutus kuitenkin pääsääntöisesti tapahtuu yliopistoissa.
– Hallituksen tavoitteena on, että tohtorien nykyinen valmistumisaika lähes puolittuisi. Se on dramaattinen lyheneminen ja tarkoittaa, että jotain pitää muuttua isosti.
– Väitöskirjan vaatimukset tulevat kevenemään merkittävästi. Niitä tulee rukata koskemaan kaikkia väitöskirjatutkijoita, myös jo kirjoilla olevia, koska tutkintovaatimusten täytyy olla samat kaikille. Onkin todennäköistä, että ainakin osa nyt pilotin aikana tehtävistä muutoksista jää pysyviksi.
Mitkä ovat vaikutukset tohtoriopiskelijoille ja ohjaajille?
– Opiskelijoiden kannalta ilmeisin vaikutus on, että vaadittujen artikkelien määrä tulee vähenemään nykyisestä kolmesta tai neljästä yhteen tai kahteen. Ei ole realistista vaatia kolmea artikkelia kolmessa vuodessa.
– Ohjaajien kannalta iso kysymys on koulutettavien suuri vaihtuvuus ja jatkuvuuden varmistaminen. On myös relevantti kysymys, ketkä tekevät suomalaista tutkimusta jatkossa, jos pikakaista tohtoriksi vakiintuu. Nykysysteemi on nojannut vahvasti väitöskirjatutkijoiden tuotteliaisuuteen. On huolta, että julkaisumäärät tulevat romahtamaan kliinisellä puolella.
– Monet kysymykset ja seuraukset ovat vielä avoimia. Esimerkiksi: Kaikki kokeelliset kysymykset tai seurantatutkimukset eivät sovellu näin lyhyeeseen malliin. Kuka niitä jatkossa tekee ja mitä käy niiden alojen rahoitukselle?
– Tehdäänkö jatkossa korkeatasoisin tutkimus vasta post doc -vaiheessa? Miten sairaalamaailmassa on kliinisen työn ohessa ylipäätään mahdollista tehdä tutkimusta väitöskirjan jälkeen? Ja ovatko lääkärit halukkaita siihen?
Onko nyt alkavassa uudistuksessa mitään hyvää?
– Lääketieteellisiä, ja kaikkia muitakin tiedekuntia, haastetaan miettimään, mikä on riittävä näyttö tohtoriksi valmistumiseen. Se on sinänsä hyvä asia. Nykyinen prosessi on pitkä ja vaativa, eikä varmastikaan kaikkien kannalta paras mahdollinen. Rima on kenties liiankin korkealla.
– Nykyinen artikkelimäärä on johtanut välillä varman päälle pelaamiseen eli siihen, että julkaistaan pieniä osatöitä tai siivutetaan isompi kokonaisuus kolmeen osaan. Jos jatkossa yksikin artikkeli riittää, ehkä se voisi kannustaa tieteelllistä kunnianhimoa. Vaikutukset voivat olla positiivisia myös opiskelijoiden jaksamisen kannalta.
– Valmistumisaikojen lyheneminen kohti yleiseurooppalaista mallia on sinänsä hyvä tavoite. Se tulisi kuitenkin toteuttaa pidemmän aikavälillä ja vähitellen.
