Täiden leikkausta ja jaloista roikuttamista –Neuvolan satavuotinen historia kuvina
Neuvolan tie tärkeäksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa alkoi halkokellariin tehdystä vastaanottohuoneesta.
Lastenneuvolatoiminnan katsotaan alkaneen sata vuotta sitten, kun arkkiatri Arvo Ylppö perusti pienten lasten hoidon neuvonta–aseman Lastenlinnaan vuonna 1922. Tosin jo 1900–luvun alussa Maitopisara–yhdistys oli antanut jonkin verran aattellista neuvontaa vähävaraisille perheille.
Aluksi vastaanottotilaksi remontointiin sairaalan halkokellari. Lääkäri ja terveyssisar tarkastivat lapset ja antoivat hoito–ohjeita muiden äitien kuullen, yksityisyyttä ei ollut. Neuvola–termin keksi Ylpön kollega, professori Viljo Rantasalo , jonka osuus toiminnan kehittämisessä oli merkittävä.
Myöhemmin 1920–luvulla perustettiin myös ensimmäiset äitiysneuvolat Helsinkiin ja Viipuriin. Neuvolatoiminta lähti liikkeelle korkeasta äitiys– ja imeväiskuolleisuudesta. Alkuvuosikymmeninä rokotukset, hygienia ja ravitsemuksen parantaminen nousivat keskeisiksi neuvolan aihealueiksi.
Lääkäri johti neuvolaa esimiehen roolissa ja piti vastaanottoa pari kertaa kuukaudessa. Neuvolalääkärinä toimi usein kunnanlääkäri, jonka varsinainen toimeentulo tuli muualta. Paikoin myös tehtaiden lääkärit ja yksityislääkärit osallistuivat toimintaan.
Neuvoloiden määrä lisääntyi nopeasti. Vuonna 1922 neuvoloita oli kahdeksan ja kolmen vuoden päästä jo 24. Vuonna 1939 neuvoloita oli jo 150 ja vuoteen 1944 tultaessa 300. Alussa neuvola-asemia perustettiin lähinnä taajamiin. Maaseudulla terveydenhoitajat tekivät kotikäyntejä.
Juttu jatkuu kuvien jälkeen.
Neuvolat otettiin osaksi julkista terveydenhuoltojärjestelmää vuonna 1944. Siihen asti Mannerheimin Lastensuojeluliitto oli ollut keskeisessä roolissa. Vuoteen 1949 mennessä kunnissa piti olla järjestetty neuvolatoiminta, jolloin palvelut kattoivat koko maan.
Palvelun piiriin saatiin entistä enemmän äitejä ja lapsia, kun äitiysavustus tuli vuonna 1949 kaikille raskaana oleville. Edellytyksenä avustuksen saamiselle oli käynti raskauden aikana äitiysneuvolassa tai lääkärin vastaanotolla. Neuvolan kytkeminen avustukseen oli merkittävä keino opettaa äidit käymään neuvolassa.
Juttu jatkuu kuvien jälkeen.
Koko perhe mukaan neuvolaan
Vähitellen lasten– ja äitiysneuvoloista muodostui keskeinen osa perhe–ja yhdyskuntaelämää. Neuvoloiden perinne on äiti–lapsikeskeinen ja korostaa fyysistä hyvinvointia.
1960-luvun loppupuolelta lähtien neuvoloissa alettiin lääketieteellisen seurannan ohella kiinnittää huomiota myös vanhemmuuteen ja lapsen kehityksen psyykkisiin sekä sosiaalisiin aspekteihin. Kansanterveyslaki vuonna 1972 antoi lisää mahdollisuuksia palveluiden aktiiviseen kehittämiseen sekä moniammatillisuuteen.
1990–luvun lama rapautti jonkin verran palveluja ja kotikäynneistä ruvettiin laistamaan. Laman lisäksi avohuollon uusi organisaatio vaikeutti neuvolatyötä monissa terveyskeskuksissa. Neuvola–sana fyysistä toimipistettä tarkoittavana terminä oli vaarassa hävitä, mutta päätettiin kuitenkin säästää. Mielenterveysongelmat ja niiden ehkäisy nousivat keskeiselle sijalle.
2000–luvulla neuvolapalveluissa alettiin kiinnittää huomiota aikaisempaa suunnitelmallisemmin koko perheen hyvinvointiin. Perhepainotuksen myötä isien asiointi neuvolassa lisääntyi. Tieto vanhempien hyvinvoinnin merkityksestä lasten hyvinvoinnille on kasvanut. Vaikka neuvola on kehittynyt psykososiaalisempaan suuntaan, perinteiset lääketieteelliset kysymykset ovat edelleen tärkeitä. Neuvolassa havaitaan erilaisia kasvuhäiriöitä ja sairauksia sekä annetaan terveysneuvontaa.
Suomen korkeaa rokotuskattavuutta pidetään neuvoloiden ansiona. Siitä huolehtiminen on edelleen yksi keskeisimmistä tehtävistä.
Juttuun on haastateltu tutkimuspäällikkö Tuovi Hakulista Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Lisäksi lähteenä on käytetty seuraavia:
Kauko Kouvalainen (1995): Neuvolatoimintojen haasteet ja uhat. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim.
Aura Korppi–Tommola: Maitopisarayhdistyksestä neuvolaksi . Ylppö.fi
Marja-Leena Viljamaa: Neuvola tänään ja huomenna. Jyväskylän yliopisto
