”Lähinnä on katto pään päällä”
Mielenterveyskuntoutujien asumispalveluista tuli säilö.
Ei sen näin pitänyt mennä.
Kun psykiatrian laitospaikat ajettiin alas, tilalle piti tulla monimuotoista avohoitoa.
Mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tuli varmistaa tuen ja kuntoutuksen jatkuvuus, jotta sairauden kanssa pärjää arjessa.
Mutta kuinkas kävikään?
Psykiatri, apulaisylilääkäri Erfan Jahangiri Pohjois-Pohjanmaan hyvinvointialueelta väitteli mielenterveyskuntoutujien asumispalveluista marraskuussa Oulun yliopistossa.
Tulokset kertovat, että kuntoutus jää asumispalveluissa pääosin toteutumatta. Vain joka viides kuntoutui kevyempiin palveluihin kolmen vuoden seurannan aikana.
Tulokset viittaavat siihen, että asumispalveluista on muodostunut säilö.
– Lähinnä on katto pään päällä, Jahangiri sanoo.
”Joku tulee käymään silloin tällöin”
Tavoite oli hyvä: Potilaita ei enää suljeta laitoksiin, vaan satsataan avohoitoon.
Sairaalapaikkojen alasajo oli takavuosina nopeaa ja hallitsematonta, eikä korvaavia palveluja tullut tilalle samaa tahtia. Psykiatristen avohoitokäyntien määrä ei kasvanut vastaamaan sairaansijojen vähenemistä. Kasvu painottuu vasta kymmeneen viime vuoteen.
Mielenterveyskuntoutujien asumispalvelut sen sijaan lisääntyivät voimakkaasti. Kasvu on kuitenkin tasaantunut nopeammin kuin sairaalapaikkojen väheneminen, joka sekin on nyt pysähtynyt.
Asumispalvelujen lisäys on viime vuosina näkynyt pääsääntöisesti kevyissä, kotiin vietävissä palveluissa. Ympärivuorokautisen ja yhteisöllisen palveluasumisen määrä on nyt pysytellyt melko tasaisena.
– Onko käynyt niin, että kun ei ole sairaalapaikkoja eikä avohoitoa, jää tuettu asuminen? Ollaan kotona, ja joku tulee käymään silloin tällöin?
Asumispalvelujen kuntouttavasta vaikutuksesta on kertynyt vähän näyttöön perustuvaa tietoa.
Jahangiri teki kenttätutkimuksen asumispalveluista Porvoossa. Tulos, että vain viidesosa kuntoutui kevyempiin palveluihin, huolestuttaa tutkijaa ja osoittaa, että psykiatriset potilaat tarvitsevat pitkäkestoista hoitoa ja kuntoutusta.
Tulos kuvastaa myös, että ihmiset saavat väärää palvelua, eivätkä siinä suhteessa kuin on tarve.
– Näyttää siltä, että avohoidon resurssit eivät ole riittäneet, ja asumispalveluja käytetään paikkaamaan hoidon puutteita.
Missä ovat vastuulääkärit?
Jahangiri esitteli vielä julkaisemattomia tietoja asumispalveluyksiköissä työskentelevistä ammattilaisista helmikuussa Pohjolan lääkäripäivillä Oulussa.
Lähihoitajien osuus päivittäin työtä tekevistä korostuu tutkituissa yksiköissä. Sairaanhoitajia on jonkin verran, valtaosassa viikoittain. Sen sijaan lääkäreitä on käytettävissä 53 prosentissa yksiköistä. Kuntoutuksen ammattilaisia on Jahangirin mukaan ”todella vähän”.
Hän kysyykin, kuka näissä yksiköissä pystyy kuntouttamaan potilaita ja missä ovat mielenterveyskuntoutujien vastuulääkärit.
– Yksiköissä varmistetaan lääkkeen ja ruuan saanti, siinäpä se usein on.
Yksiköt ja asukkaiden tarpeet ovat erilaisia. Jos yliopisto-opiskelija sairastuu skitsofreniaan ja siirtyy hoidon jälkeen asumispalveluihin, hänen mahdollisuutensa kuntoutua voi olla toinen kuin jo 30 vuotta paikassa asuneen.
Myös niitä asumispalveluja tarvitaan, joissa ihmiset asuvat pitkään vailla selkeää potentiaalia kuntoutua.
Yksiköiden vertailu on vaikeaa, koska niitä ei luokitella tarjottujen palvelujen perusteella. Valinta menee mutu-tuntumalla tai sen mukaan, missä on vapaita paikkoja.
Vertailua helpottaisi yhtenäisen kriteeristön luonti asumispalveluille.
Silloin olisi helpompi etukäteen selvittää, millainen yksikkö on ja vastaako se asukkaan tarpeisiin. Hyvinvointialueet voisivat määritellä kilpailutuksissa, mitä asumispalvelujen tulee sisältää ja vaaditaanko myös psykiatrista kuntoutusta.
Asumispaikoista arviolta 85 prosenttia on yksityisiä. Palvelua saadaan sen verran kuin sovitaan ja maksetaan.
So ja te eivät tee yhteistyötä
Järjestelmä ei Jahangirin mukaan mahdollista monioireisten, paljon palveluja tarvitsevien kokonaisvaltaista hoitoa.
– Ammattilaiset, niin julkisella ja yksityisellä kuin asumisyksiköissä ja avohoidossa, tekevät varmasti parhaansa näille potilaille, mutta järjestelmä ei mahdollista parempaa.
Moni lääkäri jopa kokee, ettei pysty vaikuttamaan asiaan.
Mielenterveyspotilaat tarvitsevat usein sekä terveys- että sosiaalipalveluja. Kummankin sektorin ammattilaiset tuottavat niitä Jahangirin mukaan ”varmaan ihan hyvin”, mutta yhteistyö ei toimi.
Yksi ongelma hänen mukaansa on se, että terveydenhuoltolaki ja sosiaalihuoltolaki ovat rinnasteisia, samalla tasolla. Kenellä on silloin vastuu?
– Tällä hetkellä sosiaalihuollon henkilöstö päättää, kuka menee mihinkin yksikköön.
Terveydenhuollon näkökulma esimerkiksi kuntoutukseen on eri kuin sosiaalihuollon. Jahangirin tutkimuksen mukaan vain 20 prosentille mielenterveyskuntoutujista oli tehty hoitosuunnitelma.
Hän muistuttaa, ettei ole järkeä pallotella ihmisiä kahden sektorin välillä, vaan hoitopolku tulisi miettiä jatkumona koko palvelujärjestelmässä. Se vaatii yhteistyötä, johon sote-uudistuskin pyrki.
