Lääkäri uppoutui tutkimaan suomalaista kansanlääkintää
Antti Hernesniemi toivoo tutkijoiden löytävän hänen keräämänsä laajan aineiston eri kansanlääkintätavoista ja kansanparantajista.
LT, FM Antti Hernesniemi eli lapsuutensa ympäristössä, johon kuuluivat jäsenkorjaajat eli nikamanniksauttajat, kupparit ja itseoppineet hierojat. Jo 11-vuotiaana hän oli itsekin käynyt hyppyharrastuksessa tulleen jalkakivun vuoksi jäsenkorjaajalla.
Kenties tämä johdatti Kannuksessa syntyneen, lapsuuden Köyhäjoella ja Aitoossa viettäneen, ja Ruovedellä koulut käyneen miehen tekemään lääkärin uran rinnalla toisen uran maamme kansanperinteen tutkijana.
Hän valmistui lääketieteen lisensiaatiksi Helsingistä 1978 ja väitteli Oulun yliopistossa lääketieteen tohtoriksi Pohjanmaan jäsenkorjaushoidoista 1999.
Nyt hänen keräämänsä laaja kansanlääkintää koskeva aineisto on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS), Svenska Litteratursällskapet i Finlandin ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin arkistoissa.
– Runsas aineistoni on tallenteiltaan hyvin monipuolinen. Siitä voisi tehdä tutkielmia heti vaikka parikymmentä ihmistä, Hernesniemi kertoo.
Hän toivoo, että eri alojen tutkijat löytäisivät aineiston. Se soveltuisi paitsi folkloristiikan, kansatieteen, yhteiskuntatieteen ja antropologian tutkijoille, myös medisiinareille.
Pohjanmaalla käytiin yleisesti jäsenkorjaajalla
Tutkimusinto syntyi, kun Hernesniemi nuorena lääkärinä meni töihin Pohjanmaalle.
– Aloitin keväällä 1976 Himangalla vt. terveyskeskuslääkärinä. Siellä monet potilaat kertoivat käyneensä kansanparantajalla, usein jäsenkorjaajalla. Itse en lääketieteen opinnoissa ollut saanut juuri mitään tietoa maamme kansanparantajista tai eri kansanlääkintätavoista. Siinä oli tietty opitun tiedon ja havainnon ristiriita: ympärilläni kodeissa käytetään keinoja, joita en tunne ja joita olisi hyvä tuntea, Hernesniemi kertoo.
Muutamaa vuotta myöhemmin, toimiessaan vakinaisena lääkärinä Uudessakaarlepyyssä, hän laittoi useaan pohjalaiseen lehteen ilmoituksen, jossa pyysi ihmisiä ottamaan yhteyttä ja kertomaan vanhoista ja nykyisistä kansanlääkintäkeinoista ja hoitokokemuksista kansanparantajilla. Yhteydenottoja tuli paljon.
Siitä alkoi runsas kirjeenvaihto, haastatteleminen paikan päällä ja puhelimitse, äänittäminen, valokuvaaminen ja kaitafilmaaminen, myöhemmin videointi.
Postikyselyyn valtavasti vastauksia
Hernesniemi hakeutui yhteistyöhön Oulun yliopiston kansanterveystieteen laitoksen kanssa. Siellä tehtiin hänen aloitteestaan, professori Onni Kari-Koskisen ja henkilökunnan kanssa, monipuolinen ja alueellisesti kattava suomen- ja ruotsinkielinen postikysely jäsenkorjaajien käytöstä vuonna 1983.
– Joka puolella maailmaa on samankaltaisia, pelkin käsin työskenteleviä perinteisiä jäsenkorjaajia (engl. bonesetter, saks. Gliedersetzer, ransk. guerisseur). Koska näitä oli meillä varsinkin Pohjanmaalla paljon, halusin selvittää, millaisesta hoidosta on kysymys minun, yliopistosta valmistuneen lääkärin näkökulmasta.
Täytettyjä vastauslomakkeita kertyi yli 2400. Nämä lomakkeet ovat nyt SKS:n arkistossa, Hernesniemen muun aineiston ohessa. Ensimmäiset tulokset hän julkaisi 1980-luvulla.
– Päätulos oli, että jäsenkorjaajalla käynti on Pohjanmaalla hyvin yleistä ja usein se yhdistettiin lääkärillä käyntiin. Ihmisten kokemukset jäsenkorjauksesta olivat yleensä hyviä.
– Kielitieteellisenä seikkana huomasimme, että jäsenkorjaajalle eli nikamanniksauttajalle löytyi Pohjanmaalta yli sata nimitystä suomeksi ja parikymmentä ruotsiksi – esimerkiksi bendoktor tai kotknackare. Se kertoo perinteen iästä ja merkityksestä alueella.
Piirroksin tietoa parantajien hoitavista käsistä
Hernesniemi tapasi tutkimustyötä tehdessään kymmeniä jäsenkorjaajia, kuppareita, maasäteilyn poistajia ja verenseisauttajia. Hän seurasi, miten he työtään tekevät ja dokumentoi sitä eri tallennusmenetelmin.
Jäsenkorjaajien ja kuppareiden kanssa hän ryhtyi myös yhteistyöhön. Vuonna 1984 ryhdyttiin suunnittelemaan Kaustisille kansanlääkintäkeskusta, jonka toiminnanjohtajana ja vastaavana lääkärinä Hernesniemi sittemmin toimi. Tämän rinnalla jatkui oma tutkimustyö.
Väitöskirjassaan Hernesniemi esitti kaitafilmistä piirtäminsä piirroksin, miten manuaalisia hoitoja antavat jäsenkorjaajat työskentelevät.
– Parantajan, omassa työssäni jäsenkorjaaja Ina Känsälän , käsien liikkeiden piirtäminen on kuvallista tutkimista, hän kertoo.
Parantajan käsien ja potilaan kehon hoidonaikaisten osien ääriviivojen etsintä filmiruuduista ja syntyneiden piirrosten tulkinta kertoo, mistä jäsenkorjaajien antamassa hoidossa on kysymys.
– Olen 1980-luvulta lähtien etsinyt uutta tietoa ja ymmärrystä Pohjanmaan väestön kansanlääkinnästä. Muiden muassa evijärveläinen maanviljelijä Aleksi Kultalahti oli verraton kotien ja kylien kaiken perinteisen lääkinnän ja muiden maalaisten elämäntapojen tuntija. Ajoin tapaamaan häntä viisitoista kertaa, Hernesniemi muistelee.
Samoihin aiheisiin oli hyvin perehtynyt myös oulaislainen maatalon emäntä Sylvi Salonpää . Hernesniemi löysi myös yhden perinteisen kyläkätilön, emäntä Aili Vintturin , joka oli hoitanut yli sata kotisynnytystä kylässään Kaustisilla.
– Häntä haastattelin saamani obstetrisen tiedon pohjalta tarkkaan hänen synnytyksenhoitotavoistaan 1900-luvun alkupuolella.
Lääkärin on tärkeä tuntea terveyskulttuuria
Hernesniemi näkee, että lääkärin on tärkeää tuntea monenlaista nykylääkintää ja niiden historiaa.
– Koulutuksessa kiinnitetään vähän, jos ollenkaan huomiota muuhun kuin viralliseen lääkintään. Minusta jokaiselle medisiinarille on arvokasta tuntea näitä terveyskulttuurisia asioita. Kyse on tärkeästä yleistietoudesta.
Kansanlääkintää ja kansanparantajia on Suomessa monenlaisia.
– Siinä on väestön terveydelle hyviä puolia, mutta myös ongelmia, sillä parantajien tiedot ja taidot ovat vaihtelevia. Olen myös käytännön lääkäri ja pidän nykyaikaista lääketiedettä hyvin tärkeänä, mutta ongelmia on myös nopeasti kehittyneessä lääketieteessä, Hernesniemi muistuttaa.
