Kohti väistämätöntä
Palliatiivisen hoidon tarpeen tunnistaminen on vaikeaa kaikille. Lääkärilehti kävi Rovaniemellä selvittämässä, miten se tehdään.
Lapin keskussairaalan palliatiivisen hoidon väki suuntaa kulkunsa aamulla sisätautiosastolle. On tavallinen torstaipäivä toukokuussa. Kello on yhdeksän.
– Osallistumme kierroille, jotta tunnistaisimme yhdessä osastolla työskentelevien lääkäreiden kanssa palliatiivista osaamista tarvitsevat potilaat, kertoo lääkäri Anu Usvasalo.
Paperikierron jälkeen hän tutustuu tarkemmin muutaman potilaan asioihin ja käy heitä katsomassa.
Elämänsä lopputaipaleella oleva potilas on rauhallinen, vaikkakin hengittelee tihentyneesti. Hoitosuunnitelma vaikuttaa hyvältä, erityistä tehtävää hänen kohdalleen ei jää.
Olemisen vaikeus
Toinen potilas on kunnoltaan edellistä parempi.
Onkologi on ollut hänestä yhteyksissä jo aiemmin ja pyytänyt Usvasaloa sekä sairaanhoitaja Senni Kuosmasta käymään osastolla. Pitkän matkan päästä on kuultavissa, kuinka vaikeaa ihan vain oleminen on. Tilanne on kuitenkin helpompi kuin muutama päivä sitten, pleuradreeni on voitu poistaa.
Syöpäsairaan mieliala vaihtelee, mutta puhe kulkee ja jalat kantavat. Keskustelu soljuu eteenpäin, potilaan kanssa löytyy yhteisymmärrys.
– Voisit hyötyä kontaktista meille, soitetaan sinulle ensi viikolla, Kuosmanen juttelee.
Keskustelua omaisten kanssa
Usvasalo ja Kuosmanen käyvät keskustelua sekä potilaiden että omaisten kanssa.
– Usein suunnittelemme oirelääkitystä, aloittamme lääkeinfuusioita ja pohdimme jatkohoitoa.
Palliatiivisessa keskuksessa hoidetaan parikymmentä potilasta viikossa, määrästä noin puolet on konsultaatioita. Vastaanottoajat ovat pitkiä, jotta vaikeat asiat ehditään jutella huolella läpi.
Tällä kertaa Usvasalo ottaa vastaan tutun potilaan puolisonsa kanssa. Keskustelu kestää tunnin. Joskus aikaa hurahtaa enemmänkin.
Raskaasta asiasta huolimatta potilaat ovat pääsääntöisesti tyytyväisiä: heitä kuullaan, ongelmiin etsitään ratkaisuja ja jatkokontaktit sovitaan.
"Helppoa ei ole"
Palliatiivinen hoito on erityispätevyys, johon kuuluvat kokonaisvaltainen näkemys potilaan hoidosta ja yksityiskohtainen osaaminen esimerkiksi oireiden hoidosta ja lääkkeistä.
Usvasalo toivoo, että muut lääkärit tunnistaisivat ja ohjaisivat palliatiivisen hoidon tarpeessa olevat potilaat heille.
Syöpäpotilailla tämä sujuu ehkä parhaiten. Aina konsultaatiomahdollisuus ei vain juolahda mieleen. Esimerkiksi sydämen tai munuaisten vajaatoimintapotilaiden voinnissa voi olla aaltoilua pitkän kaavan mukaan.
– Kuolemaan johtavissa sairauksissa voi olla vaikea huomata, milloin vointi ei enää kohene. Helppoa tämä ei ole kenellekään.
Kuolemaan ei pitäisi suhtautua hoidollisena tappiona. Potilaan hyväksi voidaan kuoleman lähestyessä tehdä paljon.
– Se, että palliatiivinen lääkäri tulee kuvioihin mukaan, ei nopeuta voinnin heikkenemistä tai tuo kuolemaa lähemmäs.
