Johtaja vai edunvalvoja?
Ryhdyin täysipäiväiseksi lääkärijohtajaksi kohta viisi vuotta sitten, kun minut valittiin yliopistollisen sairaanhoitopiirin johtajaylilääkäriksi.
Aiempi työni vastuualuejohtajana oli painottunut kliiniseen työhön. Se kiinnostikin eniten. Hallinnollisia vastuita oli vähän.
Toimin samaan aikaan kuitenkin Lääkäriliiton valtuuskunnan puheenjohtajana.
Kaksitoista vuotta Lääkäriliiton hallituksessa pakotti kovapäisenkin kliinikon ymmärtämään, miten tärkeää johtaminen on. Näkemykseni työolojen edunvalvonnasta avartui, ja osaamiseni kliinisen työn ulkopuolella laajeni.
Viimeisen kokouksen päätteeksi erosin valtuuskunnasta ja kolmen päivän kuluttua edustin jo työnantajaa.
Vaihdos ei ollut vaikeaa, mutta joidenkin silmissä otsallani sykki yhä Lääkäriliiton leima. Ajan kanssa mielikuva onneksi haalistui.
Olen aina ajatellut, että Suomen julkisessa terveydenhuollossa työmarkkinaosapuolilla on – ainakin lääkärien kohdalla – enemmän yhteisiä kuin risteäviä intressejä. Esimerkiksi viihtyvyys on keskeinen voima, josta hyötyvät työntekijät ja työnantaja. Ansioistakin on päästy sopuun – siihenhän neuvottelut aina päättyvät.
Jo Lääkäriliiton edustajana olin sitä mieltä, että työpaikoilla myydään ja ostetaan työpanosta. Jos haluaa hyvää hintaa, tavaran tulee olla kunnossa.
Tässäkään suhteessa ei ajatusmaailmani ole muuttunut, vaikka roolini on.
Mikään koulutus ei tuota suoraan hyviä johtajia, mutta lääkärillä eväät terveydenhoidon johtamiseen ovat tavallista paremmat.
Kliininen diagnostiikka kehittää analyyttistä ajattelua ja kykyä tehdä päätöksiä. Lääkäri tuntee alan käytännön ongelmat, hoitoprosessien lainalaisuudet ja toimialan arvot sekä kulttuurin. Hän osaa väistää lillukanvarsia ja puhuu johdettavien kieltä vaikkei jokaista murretta osaa. Hän osaa torjua lääkärilatinalla esitetyt perustelut heikkoihin investointeihin tai hoitoihin.
Itsestäänselvyyksiä ei tarvitse vääntää rautalangasta, mutta vaihtoehtoiskustannuksiin liittyvät perustelut on esitettävä sitäkin paremmin.
Johtaminen ei nimittäin voi olla kritiikitöntä resursointia. Se on vaikeita valintoja. Palvelua, joka luo edellytykset potilastyölle ja tuottaa terveyshyötyä.
Tässäkin kliinikkotaustasta on hyötyä, kunhan ottaa lentokorkeutta maiseman hahmottamiseksi. Jokaiselle eurolle on aina vaihtoehtoinen tarve.
Mutta onko lääkärijohtaja myös lääkäreiden edunvalvoja?
Jos tarkoitetaan profession nostamista muiden yläpuolelle tai työnantajan roolin unohtamista, vastaus on ei. Terveydenhoito on moniammatillista yhteistyötä, jossa on lyhytnäköistä kumartaa yhteen suuntaan.
Taustaa ja kokemusta ei kuitenkaan tarvitse unohtaa.
Lääkärijohtaja näkee parhaimmillaan, mikä on keskeistä menestyksekkäälle työn tekemiselle. Työnantajan edun ajamisesta hyötyy siten koko henkilöstö. Kollegiaalisuutta ei tarvitse unohtaa, mutta sen ilmenemismuodot muuttuvat.
Edes lääkäreiden kannustaminen johtajapolulle ei ole edunvalvontaa. Se on realiteettien tunnustamista. On työnantajan etu, että johtamista tekevät oikeat ihmiset.
Jos haluamme toimivan ja työpaikkana houkuttelevan terveydenhuollon, tarvitaan lääkärijohtajia. Johtaminen on olennainen osa jokaisen lääkärin työtä roolista riippumatta.
Kirjoittaja on Varsinais-Suomen hyvinvointialueen sairaalapalveluista vastaava johtaja.
Lääkärilehti julkaisee 5-osaisen sarjan lääkärijohtamisesta. Tämän on sarjan viimeinen osa. Aiemmat ovat ilmestyneet 13.1., 17.2, 17.3 ja 14.4.
Osa 1 Janne Aaltonen: Johtaja, välitä ja harjoittele
Osa 2 Sari Huikko-Tarvainen: Kun pää unohtaa, sielu muistaa
Osa 3 Markus Paananen: Lääkäri ei mene johtajana hukkaan
Osa 4 Laura Räty: Välittämisen kulttuuria johdetaan edestä
