Hyviä uutisia saattohoidosta
Suuri osa hyvinvointialueista on perustanut palliatiivisen keskuksen, melkein kaikkialla toimii kotisairaala.
Palliatiivisen ja saattohoidon saatavuus ja laatu ovat viimeisen viiden vuoden aikana kehittyneet merkittävästi, kun niitä on kaikessa hiljaisuudessa nivottu osaksi terveydenhuoltojärjestelmää.
Taustalla on sosiaali- ja terveysministeriön hankerahoituksella tehty, vuonna 2016 alkanut kehitystyö.
– Olemme saaneet istutettua hyvinvointialueille mallin, jossa on palliatiivinen keskus, johon sisältyvät poliklinikka, saatto-osastot, jalkautuvat konsultit ja kotisairaalaverkosto. Ihan joka paikassa ei ole vielä jokaista elementtiä, saati että ne olisivat hyvin resursoituja, mutta olemme päässeet kohtuullisen hyvin sisälle terveydenhuoltojärjestelmään, kertoo palliatiivisen lääketieteen professori, ylilääkäri Tiina Saarto Husista.
Saatavuus ja laatu parantuneet
Kun vuonna 2018 erityistason palliatiivinen keskus oli vain joka neljännessä sairaanhoitopiirissä ja yliopistosairaalassa, nyt niitä on kolmella neljästä hyvinvointialueesta.
Kotisairaala toimii liki kaikkialla, 96 prosentilla alueista, kun vuonna 2018 luku oli 36 prosenttia.
– Voimme nyt tarjota palliatiivista ja saattohoitoa tarvelähtöisesti, eikä sen saaminen ole enää sattumanvaraista. Saatavuus ja laatu ovat tämän myötä huomattavasti parantuneet, Saarto iloitsee.
Laadun parantuminen näkyy käytännössä.
– Kivut pystytään hoitamaan erittäin hyvin, samoin muita oireita, kuten hengenahdistus, pahoinvointi, ummetus tai kuolevan potilaan sekavuudet. Myös psykososiaalisen tuen saatavuus on parantunut, hän kertoo.
Vaativa lääketieteen osa-alue
Hyvinvointialueiden palliatiivisten keskusten tehtäviin kuuluvat esimerkiksi vastuu palliatiivisesta palveluketjusta, konsultaatiotuen järjestämisestä ja osaamisen vahvistamisesta.
Lähes kaikkiin yliopistosairaaloihin on perustettu yliopistollinen keskus. Niiden tarkoituksena on keskittyä hyvin vaikeisiin potilastapauksiin, sekä hoidon kehittämiseen, opetukseen ja tutkimukseen.
– Yliopistosairaaloista käsin seurataan, miten palvelut kehittyvät milläkin alueella, ja järjestetään koulutusta, Saarto kertoo.
Hänen mukaansa Suomessa ei aiemmin ole oikein ymmärretty, että palliatiivisessa ja saattohoidossa on kyseessä vaativa lääketieteen ja hoidon osaamisalue.
– Eihän sitä ole edes opetettu kaikissa yliopistoissa. On ajateltu, ettei siinä ole mitään erityistä opettamista, vaan se kuuluu hyvään perushoitoon. Akateemista arvostusta ei ole ollut. Sen takia alan professuurit ovat valtavan tärkeitä, hän sanoo.
Tämän takia toisessa, opetusministeriön rahoittamassa hankkeessa, on käyty läpi ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opetusohjelmat saattohoidon ja palliatiivisen hoidon näkökulmasta.
– Annoimme suositukset lääkärien ja sairaanhoitajien perusopetuksen opetusohjelmiin. Lisäksi hankkeen turvin saatiin sairaanhoitajille virallinen jatkokoulutusohjelma palliatiiviseen ja saattohoitoon. Lääkäreillä onkin Lääkäriliiton erityispätevyys, Saarto kertoo.
Ei enää pelkkää hyvää tahtoa
Tiina Saarto on tyytyväinen siihen, mitä on saatu aikaan, vaikka resursseista ja koulutetusta henkilökunnasta on edelleen pulaa.
– Ennen tämä oli hyväsydämisten ihmisten varassa. Nyt se on saatu ajettua terveydenhuoltojärjestelmän sisälle erittäin monessa paikassa. Palliatiivinen ja saattohoito ei ole enää kiinni yhdestä ihmisestä tai pelkästä hyvästä tahdosta, Saarto sanoo.
Huoliakin on: terveydenhuollon resurssipula voi vaikeuttaa hyvää kehitystä. Pelkona on myös saattohoitopaikkojen karkaaminen kauas ihmisistä, kun terveyskeskuksia ja osastoja suljetaan. Saarto näkee, että vaikka palveluita muuten keskitetäänkin, niin saattopaikat pitäisi säilyttää ihmisten lähellä.
Hän toivoo, että terveydenhuoltolakiin kirjattaisiin tarkemmin, miten palliatiivisen ja saattohoidon saatavuus tulisi turvata. Toistaiseksi se on kirjattuna vain asetustasolla, eikä sitä valvota.
