Vuoden oksimoroni?

Perunalla otettu valokuva hämärässä huoneessa. Olisiko tuo pikselimössö melanooma, spinosellulaarikarsinooma vai kuitenkin taas rasvaluomi?

Kymmenen minuutin puhelinajalla neljä potilasta päällekkäin. Yksi näistä on tullut paikan päälle vastaanotolle terveyskeskukseen, kun ei hoksannut, että kyseessä on puhelinaika. Harmi juttu, koska olisi voinut olla kotona pieruverkkareissa, kuten lääkärikin.

Hyvä on, myönnetään. Olen joskus ollut ennakkoluuloinen dorka. Nykyään en epäile, etteikö etälääketiede olisi oikein käytettynä erinomainen menetelmä. Se osoitti arvonsa koronaepidemian ollessa pahimmillaan. Sen jälkeen onkin tapahtunut varsinainen etälääketieteen exodus. En ole täysin varma, ovatko lainsäätäjät pysyneet perässä, mutta ainakin Lääkäriliitto on julkaissut aihepiiristä suosituksen vuonna 2022 (1).

Etälääketiede ei ole kaikille

Suositus tuo mielestäni esiin tärkeimmät näkökannat etälääketieteen vaaroista ja ongelmakohdista.

Erityisinä helminä suosituksesta haluan nostaa esiin seuraavat pointit: etälääketiede soveltuu erittäin rajallisesti lääketieteen opiskelijalle, ja toisaalta myös sellaiselle potilaalle, josta ei tiedetä riittävästi.

Etälääketiedettä ei myöskään saisi toteuttaa itsetarkoituksellisesti eikä säästöeurojen kuvat silmissä. Varovaisuus kaikessa lääketieteessä on valttia, mutta tämä korostuu etälääketieteessä. Sen takia on hyvä, että suosituksessa painotetaan vastaanotolle ohjaamisen matalaa kynnystä.

Olisin toivonut, että suosituksessa painotettaisiin myös etälääketieteen ongelmakohtia vähäisen työkokemuksen taustalla.

Etälääketieteessä varmasti keskeistä on tunnistaa potilaat, joiden diagnostiikka edellyttää status-tutkimuksia. Kuinka tällaiset potilaat voi tunnistaa, jos ei vielä tiedä, kuinka paljon huolellisella statuksella voi löytää?

Käsittääkseni varsinkin ostopalvelupuolella toivotaan etälääkäriksi ryhtyviltä vähintään kaksi vuotta työkokemusta. Riittääkö se pohjaksi etälääkärin työlle vai pitäisikö painottaa pikemminkin sitä n:ää?

Kiirellisyys on hallittava

Työssäni akuuttipuolella on tullut vastaan tilanteita, joissa etälääkäri ohjaa kiirevastaanotolle esitietojen perusteella kiireettömän potilaan. Kiireellisyysluokitusten hallitseminen korostuu, jos halutaan, ettei alati lisääntyvä etälääketiede johda kiirevastaanottojen/päivystysten tukkeutumiseen.

Toisaalta toivon, että lisääntyvät matalan kynnyksen etäpalvelut jonain päivänä alkaisi näkyä kiirevastaanotolle ilman ajanvarausta saapuvien kiireettömien potilaiden vähenemisenä.

Vähäinen työkokemus tavataan meidän nuorten lääkärien keskuudessa kompensoida yli-itsevarmuudella. Jokaisella meistä on tarve löytää paikkansa asiantuntijana. Varsinkin uran alkupuolella ”fake it ’til you make it”, ”nopeet liikkeet on näyttävii’” ja ”keep it simple, stupid” ovat yleisiä selviytymiskeinoja.

Toisaalta kerääntyvää kokemusta on luonnehdittu ”asioiden samalla tavalla väärin tekemisenä lisääntyvän itsevarmuuden turvin”. Voisi siis pikemminkin sanoa, että etälääketiede, yli-itsevarmuus ja kehittymiskyvyttömyys eivät sovi yhteen.

Omasta puolestani toivotan etälääketieteen tervetulleeksi yhdeksi menetelmäksi muiden joukkoon. Sen hyvät puolet ovat ilmiselviä ja huonoja puolia sillä on siinä, missä lähilääketieteelläkin.

Hyvästä rengistä yritetään kuitenkin tehdä isäntää säästöeurojen toivossa: joillain hyvinvointialueilla tavoitteena on hoitaa jopa 50–70 % kaikista kontakteista etänä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että joukkoon tulee mahtumaan yksittäisiä potilaita, joille ei välttämättä suoriteta status-tutkimuksia lainkaan yksittäisen hoitokokonaisuuden aikana.

Ilmeisesti ajatellaan, että näin valtiovelka saadaan hiljalleen pienenemään. Tämä on varmasti totta.

Pohdin, kuinka monta vainajaa, pysyvästi vammautunutta potilasta ja loppuelämäksi traumatisoitunutta lääkäriä tämä vaatii vaihtoehtoiskustannuksena?

Suljettavien terveyskeskusten ja aluesairaaloiden listan pidentyessä tulee väistämättä tunne, ettei maailmanluokan potilasturvallisuus – eikä ihmishenget – ole valtiovelan ja ”tarkkailuluokalle” joutumisen arvoisia.

Lääketieteen lisensiaatti, joka pohtii usein asioita erikoisten, joskus myös hieman raajakipuisten rinnastusten keinoilla.