Työkyvyttömät työttömät
Lukaisin THL:n tuoreehkon työpaperin työkyvyttömien työttömien kokemuksista. Kyseessä on laadullinen tutkimus, joten saatu tieto on rikasta ja koskettavaa, mutta viiden haastateltavan kautta suodattuneen tiedon yleistäminen kaikkia vastaavassa tilanteessa koskevaksi on haastavaa.
Työkyvyttömän työttömän määritelmä on selkeä. Hoitava lääkäri oli todennut heidät työkyvyttömiksi, mutta työkyvyttömyyseläke- tai kuntoutustukihakemus oli hylätty. Kaikki haastateltavat olivat tehneet valituksia kielteisistä päätöksistä. Osalla sairauslomatkin oli hylätty.
Tutkimuksen viittä haastateltua yhdisti poikkeuksellisen huono toimintakyky: yhtä lukuun ottamatta kaikilla oli henkilökohtainen avustaja arjessa selviytymisen tukena.
Kirjallisuuskatsauksessa pohdittiin ilmiön yleisyyttä. Työkyvyttömiä työttömiä on selvitysten mukaan arviolta 2 000–27 000. Vaihteluväli on siis suuri.
Tuoreiden, tämän vuoden tietojen perusteella työnhakuvelvoite on voimassa ainoastaan 58 prosentilla kaikista työttömistä. Niinpä työkyvyttömien työttömien määrä voi olla huomattavasti suurempi, teoreettisesti siis jopa yli 100 000 henkilöä!
Työpaperia lukiessani havahduin siihen, että omassa työssäni ammatillisessa kuntoutuksessa tapaan viikoittain vastaavassa tilanteessa olevia. Ilmiö alkaa olla jo niin yleinen, ettei siihen tule kiinnitettyä enää huomiota.
Joskus kyseessä on ensimmäinen hylky, mutta usein työkyvyttömän työttömän esitiedoista löytyy muutaman vuoden, joskus jopa yli kymmenen vuoden tutkimus- ja valituskierrokset. Äskettäin tapasin 17 vuotta eläkettä hakeneen. Hänen kohdallaan tuli mietittyä jälkiviisaasti, olisiko senkin ajan voinut käyttää vaikkapa kuntoutumiseen.
Usein he kertovat päätyneensä ammatilliseen kuntoutukseen Kelan tai te-palvelujen lempeästi ”pakottamina” eivätkä siis oman toiveensa tai lääkärinsä ohjaamina. Hakemuksen he ovat kuitenkin kiltisti allekirjoittaneet.
Tyypillisiä tarinoita asiakaskunnasta
Työpaperi laittoi pohtimaan omaa asiakasaineistoani. Mieleen nousee erilaisia ”arkkityyppejä”, siis tyypillisiä tarinoita ja ihmiskohtaloita.
Yksi selkeä ryhmä ovat yleensä miespuoliset käytännön työntekijät, jotka eivät enää tules-vaivojensa takia pysty entiseen raskaaseen työhönsä. Usein he kiistatta ovatkin työkyvyttömiä entiseen työhönsä, mutta voisivat ehkä tehdä kevyempää askaretta. Työorientaation muuttaminen uuteen suuntaan on vaikeaa, muttei mahdotonta.
Toinen ryhmä ovat sairaudet ja oireyhtymät, joiden diagnostiikan varmentamiseksi ei ole rutiinikäytössä olevia diagnostisia tutkimuksia ja testejä – eikä yleensä Käypä hoito -suosituksiakaan.
Tutkimuksia on toki tehty, usein laaja-alaisiakin, ja ne saattavat koskettaa useaaa erikoisalaa ja ovat voineet viedä usean vuoden. Toisaalta kyseiset selvitykset ovat useimmiten pikemmin ns. ”vakavampia” sairauksia poissulkevia kuin diagnostisia.
Näen myös työkyvyttömyyttä, joka on ainakin jossakin määrin itse aiheutettua. Huonot elämäntavat, päihteiden runsas käyttö, kurja fyysinen kunto – jopa liikkumattomuus – ja graavi ylipaino (etenkin kaikki nämä kombinoituna) aiheuttavat työkyvyttömyyttä.
Taustalla voi olla traagisia elämäntapahtumia, joista yllättäen tullut irtisanominen on saattanut olla ensimmäinen.
Tapaan myös työttömiä, jotka eivät ole olleet koskaan palkkatöissä. Syyt ja taustat ovat joskus ilmeiset ja näkyvät asiakkaan olemuksessa ja käytöksessä tai saadaan kartoitettua psykologisessa tutkimuksessa. Joskus selkeää syytä ei tunnu nousevan esille: on vain jotenkin epähuomiossa päässyt käymään niin.
Vaikka nämä arkkityypit eivät täytä ”virallisen” ja ”hyväksytyn” työkyvyttömyyden määritelmää, he ovat vaativia kuntouttaa. Tarvitaan melkoista kuntoutusfakiiria, jos ja kun vaikkapa yli viisikymppisen täysin työkyvyttömäksi itsensä kokevan kipupotilaan saa ensin innostumaan ammatillisesta kuntoutuksesta ja sen jälkeen vaikkapa palkkatukitöihin. Mahdollista se onneksi on.
Juridinen asema koetaan hankalaksi
THL:n työpaperin mukaan yksi haasteellinen ryhmä ovat monisairaat (he kun ovat samanaikaisesti tietenkin ”monioireilevia”). Kokonaisuuden hahmottaminen on kokeneelle kuntoutuslääkärillekin työlästä, eikä yksikään todettu sairaus tai mahdolliset ”heikon signaalin” tutkimuslöydökset saa edes pohtimaan työkyvyttömyyseläkettä. Silti tällaisen ihmisen koettu toimintakyky voi olla olematon.
Tutkimuksessa haastatellut kokevat erityisen vaikeana työkyvyttömien työttömien hankalan (ja kiistämättä väärän) juridisen aseman. Hehän ovat tietenkin työttömiä, joiden pitäisi hakea työtä.
Tämä positio kuvautuu rankaksi, ahdistavaksi ja laskee elämänlaatua ja jopa -halua. Yksi haastateltavista kuvaa tilan ”pysyväksi oikeusmurhaksi sairaana vammaisena ihmisenä”.
Varmasti kaikki osapuolet, niin asianomaiset kuin myös lääkärit, hoitavat tahot ja te-palvelujen työntekijät olisivat tyytyväisiä, jos työkyvyttömän työttömän toimeentulo olisi järjestetty jollakin uudella tavalla. Minimissään tuen pitäisi olla sellainen, että se sallisi sujuvasti osa-aikatyöhön pääsyn.
Tutkimuksen tekijät ehdottavat hallitusneuvotteluissa esiin nostettua perusturvaa yhdeksi vaihtoehdoksi.
Tutkijat ehdottavat työkyvyn arvioinnin laaja-alaistamista
Mutta miten ihmeessä määriteltäisiin tämän mahdollisen tuen kriteerit työkyvyttömille työttömille? THL:n tutkijat ehdottavat työkyvyn arvioinnin laaja-alaistamista. Mutta kuka sen tekisi ja miten? Toimintakyvyn laaja-alaisempi kokonaisarvio tulisi heidän mukaansa nostaa työkyvyn arvioinnin ytimeen.
Tosiasia kuitenkin on, että koetun huonon toimintakyvyn objektivointi on usein vaativa tehtävä.
Toisaalta useimmiten tietoa näiden ihmisten toimintakyvystä olisi jo olemassa. He ovat useimmiten osallistuneet kuntouttavaan työhön, kursseille, työkokeiluihin, työharjoitteluihin ja jopa olleet palkkatukitöissä.
Usein tämä tieto jää Typin työntekijöiden, työkokeiluohjaajien ja työpajojen henkilöstön enemmän tai vähemmän salaisiin kansioihin eikä se juuri koskaan siirry ja tartu sairauskertomuksiin saati B-lausuntoihin.
Miten tämä tieto saataisiin kirjattua legitiimisti, tasapuolisesti ja johdonmukaisesti, ja miten se saataisiin aidosti näkyville?
Tällainen näyttö ei olisi enää puhtaasti lääketieteellistä eikä diagnooseihin tai kuvantamislöydöksiin perustuvaa mutta antaisi suoraa tietoa työttömän toimintakyvystä aidossa toimintaympäristössä. Toimintaa vierestä seuranneilta ammattilaisilta kuultuna tämä tieto on usein todella vakuuttavaa.
Vaatimuksena on toki, että työkyvyttömän työttömän täytyisi ennakkoluulottomasti osallistua kuntouttavaan työtoimintaan ja lähteä työkokeiluihin, muutoin tällaista tietoa ei kerry.
Voisiko tällainen pieteetillä kerätty toimintakykytieto olla sellaista uudenlaista näyttöä, jota ei sivuutettaisi päätöksiä tehtäessä?
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri.
