Tervetuloa kerskahoitoon

Nyt kun viikkoakaan ei kulu ilman, että suomalainen terveydenhuolto uhkaa hajota hoitojonoihin, yt-neuvotteluihin tai rahapulaan jossain päin maata, on tullut aika kysyä, mikä on terveyspalvelujen tarkoitus.

Tyhmä kysymys, tarkoitus on tietenkin parantaa ihmisten terveyttä!

Mutta jos asiaa kysytään kirjailija Kevin Simleriltä ja taloustieteilijä Robin Hansonilta, jotka ovat julkaisseet teoksen Elephant in the Brain, vastaus on monimutkaisempi. He argumentoivat kirjassaan, että kaikilla yhteiskunnan sektoreilla koulutuksesta lääketieteeseen ja taiteesta politiikkaan on omat piilotetut motiivinsa, ja nämä piilotetut motiivit selittävät tiettyjä omituisuuksia myös terveyspalveluissa.

Mikä sitten on terveyspalvelujärjestelmän piilotettu motiivi?

Välittämisen signalointi, väittävät Hanson ja Simler. Tämä toimii kahdella tavalla.

Terveyspalvelujen kuluttajien viesti palvelujen tuottajille on: näyttäkää meille, että te välitätte!

Terveyspalvelujen tuottajien viesti kuluttajille taas on: me välitämme ja näytämme sen! Eikö tämä näy nykyisessä keskustelussakin? Kun hoitojonot kasvavat ja yt-neuvottelut ovat ovella, yleisö on tyrmistynyt ja tuon tyrmistyksen syy on tämä kysymys: eikö tässä ollutkaan välittämistä?

Hansonin ja Simlerin teoria vaikuttaisi selittävän kauniisti sitä omituisuutta, että terveyspalvelut tuottavat vain vähän terveyttä. Tietänette Rand-tutkimuslaitoksen tutkimuksen, jossa noin 6 000 ihmistä jaettiin satunnaisesti erilaisiin ryhmiin. Yksi näistä sai käyttää kaikkia terveyspalveluita täysin ilmaiseksi.

Kymmenen vuoden seuranta-aikana vapaaehtoisilta mitattiin 22 erilaista terveysmarkkeria, oletuksena, että terveyspalvelujen käyttö kohentaisi ihmisten terveyttä.

Mutta ei sinne päinkään.

Tulokset osoittivat, että jos ihmiset saivat käyttää terveyspalveluita ilmaiseksi, he myös käyttivät niitä huomattavasti enemmän, mutta terveyseroina eri ryhmien välillä tämä ei näkynyt millään tavalla.

Toinen tuoreempi esimerkki on Oregon Health Insurance Experiment, jossa seurattiin niin ikään noin 6 000 Medicaidin piiriin päässyttä vapaaehtoista ihmisiin, jotka olivat jääneet sen ulkopuolelle. Jälleen Medicaidin piiriin päässeet käyttivät terveyspalveluita huomattavasti enemmän kuin kontrollit, mutta mitään etua tälläkään ei ollut heidän terveydelleen.

Jos terveyspalvelujen tehtävä olisi vain terveyden kohentaminen, näillä näytöillä ei varmaankaan kannattaisi ylläpitää niin kallista ja massiivista järjestelmää kuin suomalainen terveydenhuolto on. Mutta jos sen piilomotiivi on osoittaa välittämistä – ja jos se on se, mikä on tärkeää – sitten siinä on järkeä.

Ongelmaksi tällaisessa järjestelmässä vain muodostuu, mihin välittämisen raja vedetään. Kun välittämistä halutaan signaloida yhä enemmän, terveyspalveluihin muodostuu eräänlaista kerskakulutusta, eli palveluja, jotka eivät juurikaan tuota terveyttä, mutta silti näyttää, että jotakin on tehty. Kansainvälisissä arvioissa noin 20–30 prosenttia terveyspalveluista sijoittuu tähän kategoriaan.

Tässä vaiheessa joku on tietysti suuttunut ja tuhahtelee, että kyllä minun vastaanotollani terveyttä tuotetaan. Mutta tällainen suuttumus tavallaan todistaa, että terveyspalveluissa on kyse myös välittämisen signaloinnista.

Välittäminen nimittäin on kuin olisi saanut lahjan. Kaikki tietävät, että jos olet saanut lahjan, siitä valittaminen on röyhkeää ja oikea reaktio on kiitollisuus.

Samasta syystä emme mielellämme puhu virhediagnooseista, hoitovirheistä tai potilasvahingoista, emmekä mielellämme kuuntele mielipiteitä, jotka kyseenalaistavat terveyspalvelujen tehoa ja tarkoituksenmukaisuutta – kuten nyt esimerkiksi tätä kolumnia.