Professori Eija Kalso kirjoitti palautteesta, jonka oli saanut seminaarissa opiskelijalta. Seminaari oli opiskelijan mukaan ollut liian raskas.

Kalso päätyi pohtimaan stressiä opinnoissa. Kirjoitus maalasi kuvan, jonka mukaan kaikessa koulutuksessa – peruskoulusta lääketieteelliseen tiedekuntaan – pyrittäisiin nykyään eroon kilpailusta ja stressistä.

Tosiasiassa kilpailu pääsystä lääkäriopintoihin ei ole koskaan ollut kovempaa.

Todistusvalinnan jälkeen hyvä ylioppilastodistus on aiempaa tärkeämpi, ja siihen voi vaikuttaa lukiovalinnalla. Valmennuskursseja järjestetään jo yläasteelle, sillä hyvä lukio vaatii yli yhdeksän keskiarvon. Vaihtoehtoisesti voi käyttää vuosia yo-arvosanojen korottamiseen tai pääsykokeeseen lukemiseen.

Lääkärin opinnoissani ensimmäinen opintojakso käsitteli lääkärin ammatillisuutta ja etiikkaa. Yhdeksi tärkeimmistä asioista koulutusohjelman johtaja sekä jakson vastaava opettaja nostivat kollegiaalisuuden. Sen kerrottiin merkitsevän muun muassa sitä, ettei tiedekunnassa tarvitse käydä keskinäistä kilpailua. Tärkeämpää on kasvaa yhdessä opiskelukollegoiden kanssa lääkäriksi.

Nykypäivän työelämä ei tarvitse stressinsiedon maailmanmestareita. Se tarvitsee tiimipelaajia ja moniammatilliseen yhteistyöhön kykeneviä lääkäreitä.

Professori Kalson mainitsemaa evoluutioon pohjautuvat taistelu elintilasta koskee lähinnä kampuskirjaston kurssikirjoja ja opiskelujen aloituspaikkoja. Muulle kilpailulle ei ole tarvetta.

Keskustelu arvosanojen stressaamisesta on outoa. Arvosanoilla ei ole suomalaisessa lääketieteen koulutuksessa enää paikkaa. Osa tiedekunnista on jo luopunut niistä.

Opintoihin liittyvän stressin minimoinnin kritiikin sijaan tulisikin kysyä, miksei niitä tehdä myös työelämässä? Kilpailusta luopuminen antaa tilaa tiimityöskentelytaidoille. Opiskelijat voivat kasvaa paremmiksi lääkäreiksi kuin koskaan, koska tiimityöskentely jakaa stressiä tiimin kesken.

Ennen kaikkea se mahdollistaa parhaan hoidon. Potilaiden hoito ei ole kilpailua.