Onko elinolojen turvaaminen radikaalia?
Minä yritän tehdä sen, minkä toimittaja voi, estääkseni ekokriisin. Tekeekö tämä minusta aktivistin?
Toimittaja on helppo vaientaa haukkumalla häntä aktivistiksi. Tapasin keväällä pohjoismaisten isojen mediatalojen ilmastotoimittajia. Heistä useampi kuvasi, miten ympäristöaiheisiin perehtynyt toimittaja voidaan yrittää leimata, jopa toimituksen sisällä, oppositioksi, vihreäksi aktivistiksi tai tunteelliseksi ekohörhöksi.
Suomalainen kollega ihmeteli taannoin, että puolustuspolitiikkaan erikoistunutta kollegaa ei nähdä armeija-aktivistina, mutta hän joutuu ilmastotoimittajana vakuuttamaan, ettei ole liian kallellaan vihreisiin.
Kun ammattikunnan keskeisiä hyveitä on tasapuolinen tiedonvälitys, on aktivistisyytös vakava.
Voin kuvitella, että muissakin ammateissa, ehkä myös lääkärinä, törmää samaan.
Voiko vaatia tehokkaita ilmastotoimia, leimautumatta kiilusilmäiseksi ääriajattelijaksi?
On hyväksyttyä sanoa, että ilmaston kuumentaminen vaarantaa elinolot maapallolla. Voi siteerata, vaikka YK:n pääsihteeriä António Guterresia, jonka mukaan ”olemme matkalla kohti ilmastohelvettiä” tai Maailman talousfoorumia, joka listaa maailmantalouden kahdeksi suurimmaksi uhaksi äärisäät ja ilmastonmuutoksen. Eli ilmastotieteen hälyyttävistä tuloksista saa kertoa. Hankalammaksi homma muuttuu, jos perustaa toimintansa tai poliittiset vaatimuksensa tälle tieteelliselle pohjalle. Silloin voi totta tosiaan alkaa kuulostaa aktivistilta.
Syynä on, että nykyinen poliittinen todellisuus on niin valtavan kaukana siitä, mitä tieteen mukaan tulisi tehdä, jotta ilmastokriisin pahimmilta seurauksilta vältyttäisiin.
Nykykeskustelussa on radikaali vaatimus, että pitää heti vähentää energian kulutusta, autoilua, rakentamista, metsän hakkuita, lihantuotantoa, lentämistä, pellon raivaamista, kulutusta… Tämä on kuitenkin vain hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n viesti: päästöt pitää saada kaikilla aloilla, välittömästi ja jyrkästi laskuun.
On elefantti huoneessa, etteivät nykyiset ilmastostrategiat riitä, jos niitä vertaa siihen, mitä ilmastotiede sanoo turvarajoista. Tuoreet tiedot viittaavat siihen, että kuumenemisen seurauksia on pikemminkin aliarvioitu. Riskit näyttävät realisoituvan arvioitua alemmin. Maailmanlaajuisesti päästöt ovat jatkaneet nousuaan.
Silti politiikkojen annetaan keskittyä bensa-aleen ja työllisyyden lisäämiseen. Pääministeriltä ei kysytä, miten hän aikoo suojella suomalaisia ruokapulalta, pandemioilta ja hellekuolemilta. Sen sijaan uutisotsikot intoilevat loistoristeilijöiden tilauksista ja lomalentojen saatavuudesta. TV-sarjassa etsitään unelma-asuntoa Etelä-Espanjasta, eikä kerrota, että alue on aavikoitumassa.
Kyseessä on ilmiö, josta brittiläinen ilmastopolitiikan tutkija Rebecca Willis on puhunut sosiaalisena ilmastotieteen kieltämisenä (socially organized climate denial). Siinä ilmastonmuutoksen uhkaa pidetään totena, mutta ollaan haluttomia keskustelemaan sen todellisista vaikutuksista tai toimimaan (poliittisesti) uhan edellyttämällä tavalla. Vakaita elinoloja vaativaa syytetään ääripääksi.
On tilanteita, joissa ”tolkullisella” keskilinjalla pysyminen ei ole viisasta vaan moraalitonta. Brittilehti Guardian on jo vuosia ottanut voimakkaasti kantaa ilmastokriisin torjumiseksi. Sen entinen päätoimittaja Alan Rusbridger perusteli linjaa ilmastokriisin erityislaadulla. Hänestä se on samanlainen moraalinen kysymys kuin tupakan haitallisuus tai rotuerottelu. Asiassa ei ole kahta eri puolta, vaan toinen näkökulma on yksiselitteisen vastuuton.
Siksi minulle on toimittajan ammattietiikan mukaista torjua ekokriisiä. On tarkoituksenhakuista, jos esitetään, että kuoleman ja kärsimyksen torjuta olisi jotenkin radikaalia.
