Nuorten päihdekuolemat ja tarina tilastojen takana

Aivan tavallinen viikonloppupäivystys lastensairaalassa.

Tuoleissa istuu vanhempia talvitakeissa. Jonkun sylissä on väsähtänyt, kuumeinen lapsi. Jonkun äidin kylkeen nojaa esikoululainen, jolle äiti lukee hiljaa vähän rispaantunutta kuvakirjaa. Joku lapsi ei oikeastaan näytä edes kovin sairaalta vaan leikkii iloisesti aulan lattialla. Kiireiset ammattilaiset viuhuvat huoneesta toiseen ja pysähtyvät välillä kertomaan vanhemmille arvioituja odotusaikoja.

Äkkiä pariovet pelmahtavat auki ja lastenpäivystykseen ilmestyy kaksi poliisia.

He tukevat kainaloista teiniä, jonka jalat eivät oikein kanna. Tukka on sotkussa, maskara valunut poskille, toppatakki repsottaa auki ja farkut ovat polvista rikki. Vaistomaisesti vanhemmat vetävät pienokaisensa lähemmäs itseään.

Poliisit ovat löytäneet tämän sekavan nuoren jostain, kenties lähimetsän läpi kulkevalta kävelytieltä ja tuoneet hänet turvaan. Teini rähisee ja huitoo häntä lähestyviä hoitajia. Hän on levoton ja haluaisi vain pois, vaikka jo pelkkä promillemittari osoittaa hengenvaarallisia lukemia. Ties mitä muuta hän on alkuillan aikana ottanut.

Onko kukaan miettinyt?

Onko tuo teini vaikeasti rakastettava?

Tuona iltana todellakin on. Harva haaveilee hoitavansa työkseen öykkäröiviä yläkoululaisia.

Mutta tällä kertaa jokin saa päivystävän lastenlääkärin pysähtymään. Kyseessä on kuudes kerta puolen vuoden sisällä, kun teini on samassa tilanteessa. Jokaisella kerralla teini on nukkunut päänsä selväksi, on konsultoitu nuorisopsykiatria, on tehty asiaan kuuluva lastensuojeluilmoitus ja sitten teini on lähtenyt jatkamaan elämäänsä.

Mutta onko kukaan miettinyt, miltä teinistä tuntuu nähdä itsensä muiden silmissä: vastenmielisenä ja torjuttavana? Ihmisroskana, vaikkei kukaan kai niin ääneen sanokaan?

Teini kohtalotovereineen työllistää päivystyksiä toistuvasti. Mutta jos mitään ei tehdä toisin, tämä on vasta alkusoittoa. Haimatulehduskierteet ja humalassa saadut murtumat ja pään vammat vasta kalliita ovatkin, puhumattakaan menetetyistä työvuosista. Ellei teini sitten päädy numeroksi kasvavien päihdekuolemien tilastossa. Miksei mikään muutu?

Onko kukaan laskenut, montako eri ammattilaista teini on viimeisen puolen vuoden aikana tavannut?

Onko kukaan pysähtynyt, nähnyt ja kuullut, mitä teinille kuuluu?

Onko kukaan aikuinen sitoutunut häneen?

Tietääkö kukaan edes, montako tällaista teiniä Suomen päivystyksissä pyörii?

Vasta aluillaan

Sote-uudistus on oikeasti vasta aluillaan. Jälleen löytyy heitä, jotka ehdottavat palveluiden porrastamista ymmärtämättä, miten moni portaisiin kompastuu.

Pystyisimmekö sen sijaan hahmottamaan tuottamamme palvelut ketjuina, joissa ei ole portaita tai katkoksia?

Osaisimmeko arvioida, miten hyödyllistä olisi tarttua teinienkin pahaan oloon kerralla kunnolla pelkän pallottelun sijasta?

Löytyisikö kenties järjestöistä joustoa, josta virkatyössä voisi ottaa opiksi?

Voisimmeko kokeilla päihteillä oireilevien teinien kohdalla samanlaista lempeän lujaa monitoimijaista yhteistyötä kuin poliisilla on rikoksilla oireilevia nuoria varten?

Nyt on aika elää todeksi vanhat viisaudet ja juhlapuheet: kaveria ei jätetä, jokainen nuori on mahdollisuus – ja jokainen ketju on juuri niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Varmistammehan, että lasten oikeudet toteutuvat myös terveydenhuollossa, myös teinien kohdalla!

Kirjoittaja on nuorisolääketieteen dosentti, joka toivoo näkevänsä myönteisiä muutoksia lasten ja nuorten terveydessä ja hyvinvoinnissa.