Mistä puhumme, kun puhumme lääkärien koulutusmääristä?

Kun yhteiskunta puhuu lääkärien koulutusmääristä, se puhuu yleensä lääkärivajeesta, tai vielä täsmällisemmin hoitoonpääsystä julkisen sektorin järjestämiin lääkäripalveluihin. Lääkärivajetta ei toki ole kaikkialla, mutta tosiasia on, että useilla alueilla, tietyillä erikoisaloilla ja perusterveydenhuollossa vaje on merkittävä.

Yhteiskunnan näkökulmasta tämä on häpeän aihe, ja aivan syystä. Perustuslain lupaus riittävistä terveyspalveluista ei toteudu kaikkialla. Yhteiskunta ei suostuisi siihen, että lapsi ei pääsisi kouluun, koska opettajia ei ole tarpeeksi.

Kun lääkärit puhuvat koulutusmääristä, he painottavat lääkärivajeen lisäksi ennen kaikkea koulutuksen laatua.

Lääkärin ammatti on elinikäisen oppimisen esimerkkiprofessio: kukaan ei halua lääkäreitä, jotka ovat oppineet ammattinsa kirjekurssilla, saati sitten mennä sellaisen lääkärin vastaanotolle, joka ei valmistumisen jälkeen ylläpidä ammattitaitoaan.

Opetusryhmien koko on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmenellä, kun koulutusmäärät ovat nousseet merkittävästi käytännössä ilman resurssilisäystä. Rahakaan ei ratkaise kaikkea, myös opetuspotilaiden sekä opettajien määrä on rajallinen.

Kummatkin näkökulmat ovat relevantteja, ja kummatkin pitää ottaa huomioon.

Olennaista hoitoonpääsyssä ovat kuitenkin monet muutkin asiat kuin valmistuneiden lääkäreiden määrä. Kaikkien tekijöiden läpikäynti edellyttäisi koko Lääkärilehden palstatilan, mutta niitä voi hahmottaa jakamalla ne työn kysyntä- ja tarjontatekijöiden muutokseen.

On selvää, että lääkärityön kysyntä on kasvanut hyvinvointiyhteiskunnan ja lääketieteen kehityksen myötä.

Yhtä lailla selvää on, että riittävät tukiresurssit, toimivat tietojärjestelmät ja kelvolliset työolot sujuvoittavat työtä ja siten osaltaan parantavat työn tuottavuutta ja edistävät hoitoonpääsyä. Toisaalta teknologian kehitys tulee myös lääkärintyössä vähentämään työn kysyntää.

Mikäli ChatGpt jonain päivänä pystyy hoitamaan potilaan etänä paremmin kuin elävä lääkäri, olisi eettisesti ongelmallista estää ihmisiä saamasta näitä palveluja. Suurella varmuudella voi sanoa, että tämä kehitys on vääjäämätön, mutta sen aikataulua tai käytännön merkitystä on vaikea ennakoida.

Nuoremmat ikäluokat arvostavat elämässä muutakin kuin työtä, mikä onkin kestävämpi tapa suhtautumistapa kuin itsensä työllä tappaminen.

Tämä näkyy myös lääkärin ammatissa osa-aikaisuuden lisääntymisenä. On myös rehellistä todeta, että lääkärin tuloilla osa-aikaisuus on helpommin toteutettavissa kuin esimerkiksi lähihoitajan ansioilla.

Toisaalta totta on myös se, että suuri osa lääkäreistä tekee edelleen enemmän töitä kuin (työaika)laki sallii. Työn tarjonnan osalta merkittävä tekijä on myös yksityinen sektori. Mikäli lääkäri ansaitsee yksityisvastaanottoa pitämällä tai keikkatyötä tekemällä joustavin työajoin saman kuin terveyskeskuksessa, useat valitsevat ensimmäisen vaihtoehdon.

Ulkopuolisesta puhe lääkärivajeesta näyttää hassulta myös siinä mielessä, että yksityiselle sektorille pääsee miltei kaikkialla vuorokauden sisällä.

Kuitenkin, kestävin ratkaisu julkisen sektorin lääkärivajeeseen on laittaa hoidon saatavuus kuntoon, joko omana tuotantona tai ostopalveluiden avulla kautta – ja tässä paikka paikoin onnistutaan nytkin.

Hoitotakuun pitää toteutua kaikilla tasoilla, koska muuten ihmiset hakevat hoitonsa muualta. Ja mitä enemmän he niin tekevät, sitä enemmän lääkäreitä ja muita ammattihenkilöitä siirtyy muualle.

Koulutusmääriä tulee säädellä tutkittuun tietoon perustuen, mutta jos joku ajattelee, että vain siten ratkaistaan hoitoonpääsyn ongelmat, asiaa kannattaa miettiä uudestaan.