Juttelin jokunen aika sitten erään nuoren kuntoutujan kanssa, joka oli alkanut potea psyyken oireita peruskoulun aikana. Kysyin perinteiseen tapaan, mistä oireilun alkaminen olisi voinut johtua. Nuori vastasi, että eiköhän kyse ollut ihan tavallisesta teiniangstista.

Olin pudota tuoliltani, koska vastaus oli epätyypillinen ja yllättävä. Toki hän jatkoi, että koulussa ja kotona oli tuolloin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta olla. Vanhemmat olivat sortuneet päihteiden käyttöön ja koulussa hän koki väkevää kiusaamista.

Niinpä kyse ei ollut pelkästä teiniangstista.

Silti sana teiniangsti jäi pyörimään mieleen. Töistä kotiin pyöräillessäni se vei puolestaan ajatukset termiin murrosikä, josta ei nykyisin paljoa puhuta. Jouduin turvautumaan Googleen ja etsimään sieltä artikkeleja, blogeja ja asiantuntijoiden haastatteluja muistin virkistämiseksi ja itseni sivistämiseksi.

Jostain syystä monet näistä teksteistä oli päivätty alun perin jopa 10–15 vuoden päähän, vaikkakin osaan teksteistä oli tehty ilmeisen pieniä päivityksiä myöhemmin.

Aika vahva konsensus esityksissä koski murrosiän vaativaa luonnetta, johon kuuluu kehon muuttuminen ja kehittyminen, seksuaalisuuden herääminen, hormonimyrskyt mutta myös laaja-alainen psyykkinen prosessi.

Väestöliiton kuvauksen mukaan murrosiässä tunteiden hallinta voi olla yhtäkkiä todella vaikeaa. Tunteet voivat heitellä hetkessä iloisuudesta suruun, aggressiosta selittämättömään epätoivoon. Keskittymiskykykin on koetuksella.

Useammassa artikkelissa puhuttiin itsenäistymisprosessista, jossa vanhempien rooli on merkittävä. Vanhempien tulisi olla johdonmukaisia ja pitää oma aikuisen rooli selkeänä ja vakaana peilinä nuorten tunnemyrskyjen pyörteissä.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen ihmetteli Kodin Kuvalehden artikkelissa vuodelta 2018 aikuisia, jotka johtavat työpaikalla 200 hengen työryhmiä, mutta saattavat sietää kotona yhdeltä 14-vuotiaalta käsittämätöntä törkyä ja pompotusta.

Sinkkosen mukaan nuoret odottavat ja tarvitsevat vanhemmilta vanhemmuutta. Muutenkin vanhemmuutta kuvattiin artikkeleissa pikemmin napakasta kuin liian lempeästä näkökulmasta.

Toisaalta sitäkin pohdittiin, että vanhempien liiallinen ankaruus saattaa estää murrosiän kokonaan. Nuori ei tuolloin uskalla elää nuoruuttaan. Silläkin oli kuulemma negatiiviset seuraukset aikuistumiseen ja itsenäistymisprosessiin. Toisin sanoen auktoriteetin tulisi olla napakkaa muttei liian kipakkaa.

Auktoriteettiaseman murtuminen

Olen samanaikaisesti lukenut Ari Väänäsen tuoretta Mielen aikakausi -kirjaa. Yksi minut yllättäneistä kirjan juonteista oli auktoriteettiasemien murtuminen ja muuttuminen työpaikoilla yhtä aikaa työelämään nopeiden muutosten kanssa.

Työpaikoilla johto tiesi aiemmin mitä työntekijät tekevät. Työntekijät myös vastaavasti tiesivät mitä johto halusi työntekijöiden tekevän. Auktoriteetin omaavaa johtajaa myös kunnioitettiin, ainakin jossain määrin.

Koulumaailmassa opettajilla oli myös omanlaisensa auktoriteettiasema, heitä arvostettiin ja luokkakuria myös käytettiin pedagogisena menetelmänä.

Ja onhan potilas–lääkärisuhdekin muuttunut vuosien saatossa entistä asiakaslähtöisemmäksi ja tasapuolisemmaksi.

Itse olen aina ajatellut, että auktoriteettivallan murtuminen niin töissä kuin yhteiskunnassa laajemmin on ollut pelkästään myönteinen kehityssuunta. Se helpottanut monien asioiden hoitoa ja ymmärtämistä, ja niihin vaikuttamista. Ja näin varmasti onkin.

Mutta hyvilläkin trendeillä on ilmeiset sivuvaikutuksensa, jotka pitäisi tunnistaa ja huomioida.

Käytännössä auktoriteettien hapertuminen työelämässä voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että tietotyön alati muuttuvassa maailmassa esimiehet eivät enää tiedä mitä alaiset tekevät, ja itseohjautuvuudesta on tullut päivän sana. Kaikille se ei todellakaan sovi.

Koulussa luokat ovat puolestaan levottomia. Opettajat kertovat työskentelevänsä jopa väkivallan uhan alla. Lääkärin vastaanotoilla vaikuttaa usein, että diagnostiikasta keskustelevat kaksi osaavaa asiantuntijaa, ja diagnostiikka värittävät erilaisten some-vertaisryhmien kanssa käydyt keskustelut ja TikTok-algoritmit.

Perheyhteisöä unohtamatta

On aivan varmaa, että koko yhteiskunnan läpikäynyt auktoriteettisuhteiden muutos koskee myös perheyhteisöjä.

Vanhemmat eivät enää ole eivätkä myöskään halua olla auktoriteettiasemassa aiempien sukupolvien tapaan, vaan haluavat pikemmin olla nuoren hyvä kaveri. Päätökset kotona tehdään demokraattisesti ja nuorta kuullen.

Ammatinvalinta saatetaan sysätä kokonaan nuoren vastuulle aivan liikaa vaihtoehtoja pursuvassa maailmassa. Tärkeintä on, että oma kullannuppu löytää sen oman ja mielekkään tekemisen paikan ja elämän suunnan. Tämä kaikki kuulostaa hienolta ja jopa idylliseltä. Ja niinhän se osin onkin.

Mutta mitä tämä tarkoittaa murrosiän kannalta, vai onko koko käsite aikansa elänyt?

Onko murrosikä jonkinlainen vanhan auktoriteettiajan pyhäinjäänne? Tarvitaanko sitä enää, kun vanhemmat ja nuoret haluavat olla tasavertaisia kamuja keskenään? Vai onko se – tai voisiko se edelleen olla – mielekäs ja merkittävä osa itsenäistymistä ja aikuiseksi kasvamista? Kouluillekaan kasvatusvastuuta ei voida kokonaan sysätä.

Samanaikaisesti meillä on käsissä nuorten mielenterveyshuolien aikakausi, joka on lehtikirjoittelun mukaan jotain aivan muuta kuin satunnaiset teiniangstit. Vai ovatko murrosikä ja sen vauhdikkaat pyörteet jotenkin jääneet tämän myllytyksen alle?

Herää kysymys, miten murrosikä saataisiin vietyä maaliin uudessa arvoympäristössä, jossa painotetaan mielekästä, tasavertaista yhteistyötä ja lempeää avunantoa?

Millainen olisi uuden aikakauden murrosikä?

Napakkuutta siinä kai edelleen olisi, mutta kipakkuutta korkeintaan vähän. Ja mikä ehkä haastavinta, vanhemman roolina ei tulisi olla nuoren kaveri vaan aito aikuinen.

Mutta tätä pitäisi varmaan kysyä alan oikeilta asiantuntijoilta – tai keinoälyltä.

Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.