Miksi työterveyshuolto on soten syntipukki?
Terveydenhuollosta puhuttaessa etsitään tavallisesti syntipukkeja ja löydetään hopealuoteja, joilla ongelmat ratkaistaan. 2010-luvulla kriisiä ratkaistiin integraatiolla ja leveämmillä hartioilla.
Nyt syyllistä haetaan usein työterveyshuollon sairaanhoidosta.
Työterveyshuollon sairaanhoito on työsuhde-etuus, joiden kirjo on Suomessa laaja. Puhelinetu ja ateriaetu kuuluvat useille työpaikoille. Liikunta- ja kulttuurisetelit ovat myös yleistyneet. Näitä kritisoidaan harvoin.
Toisin on työterveyshuollon laita: työnantajan on lupa ostaa työntekijöille puhelimia, lounasseteleitä ja autoja – kaikkea muuta mutta ei terveyttä.
Jopa suomalaisen terveydenhuollon ylin auktoriteetti, THL, on toistuvasti vaatinut työterveyshuollon sairaanhoidon lopettamista. Pääjohtaja Mika Salmisen mukaan järjestelmä on tehoton ja typerä.
Mutta mitä kritiikissä oikeastaan sanotaan ja mistä se kertoo?
Keskeinen argumentti THL:llä on, että työterveyshuollon sairaanhoito tuottaa eriarvoisuutta. Perusterveydenhuollon tulisi Salmisen mukaan olla kaikille samanlaista. Hän siis sanoo, että terveydenhuollon tulisi olla julkinen hyödyke, jonka ostaminen yksityisillä markkinoilla pitäisi kieltää.
Miksi Salmisen katse kohdistuu juuri työterveyshuollon sairaanhoitoon?
Suomessa on Euroopan suurin yksityinen terveydenhuolto, josta suurimman osan ostavat kansalaiset itse Kela-korvattuna. Ei ole loogista, että kansalainen saisi ostaa terveyspalveluja, mutta työnantaja ei.
Työterveyshuollon Kela-korvauksia voisi esittää lopetettaviksi, mutta työterveyshuollon sairaanhoidon enimmäiskorvaus on vain 90 euroa henkilöä kohti vuodessa. Sekin maksetaan työnantajan ja työntekijän vakuutusmaksuista.
Tämä tekee terveysriskisen työntekijän palkkaamisesta vähäriskisempää. Ilman Kela-korvauksia ikääntyneiden työntekijöiden työllistyminen voisi olla vaikeampaa.
Sellaista maailmaa, jossa työnantajan maksut voisi siirtää julkisen terveydenhuollon käytettäväksi, on vaikea kuvitella. Eivät työnantajat maksa minkään muunkaan julkisen palvelun kustannuksia muuten kuin verotuksen kautta.
Työterveyshuoltoa voi myös kiittää monesta muusta asiasta.
Terveysyritysten applikaatioita ja työkyvynhallintajärjestelmiä ei olisi syntynyt ilman työterveyshuoltoa. Koska työnantaja haluaa työntekijät pikaisesti takaisin töihin, prosessit ovat tehokkaita ja hoidon saatavuus hyvä.
Ongelmiakin on. Työterveyshuolto kilpailee samasta ammattihenkilökunnasta kuin julkinen sektori, ja on näin osasyyllinen henkilöstöpulaan – olettaen, että samalla panoksella sama henkilö tuottaisi enemmän terveyttä julkisissa palveluissa. Tästä voi kiistellä ikuisuuksiin. Selvää myös on, että sairaslomia haettaessa ongelmat ovat usein vähäpätöisempiä kuin julkisessa terveydenhuollossa.
Olennainen kysymys on, miksi suomalaiset työnantajat ovat valmiita ostamaan työterveyshuollon sairaanhoitoa, toisin kuin muissa maissa.
Helpoin vastaus on jonot. Jos saman palvelun saisi yhtä nopeasti julkiselta sektorilta, harva työnantaja ostaisi sen terveysyrityksiltä. Näin tapahtuu miltei poikkeuksetta eurooppalaisissa hyvinvointivaltioissa.
Jos työterveyshuolto haluttaisiin ajaa alas, paras ratkaisu olisi siis laittaa julkinen perusterveydenhuolto kuntoon. Lääkäriliitto on tarjonnut ratkaisuksi omalääkärimallia. Se on toiminut muualla hyvin, miksei myös meillä.
Muissa Euroopan maissa yksityinen sektori tekee lähinnä julkisia palveluja, Suomessa työterveyshuoltoa ja yksityistä terveydenhuoltoa. Lopputuloksena meillä on hyvin eriarvoinen järjestelmä.
Kärjistäen voisi sanoa, että suomalaisessa terveydenhuollossa on sekä kapitalismin että sosialismin ongelmat.
