Hyvinvointialueiden maailmanmestaruuskisat

Olen viime kuukausina verrannut hyvinvointialueille asetettuja talouden sopeuttamisen tavoitteita ja siihen liittyvää ohjausta nälkäpelimäiseksi tilanteeksi, jossa on varauduttu koettelemaan kuntoa korkeushypyssä, mutta rima on nostettu seiväshyppykorkeuteen. Harjoitteleepa kuinka kovin tai vaikka olisi valmiiksi maailmanmestaruuskunnossa, rima ei tule ylittymään.

Kisan edetessä säännöt muuttuvat. Aiempi karsintaraja on otettu kilpailijoiden näkökulmasta satunnaisesti käyttöön ennakoivasti kesken kisasuorituksen. Kisassa ei edes kisata toisiaan vastaan, vaan kaikki haluavat itse ja toisten ylittävän riman.

Vantaa-Kerava on ensimmäisenä pyytänyt seivästä voidakseen edes teoreettisesti yltää asetetun riman korkeudelle. Vaken lisärahoituspyyntö perustui hyvinvointialueen rahoituksesta annettuun pykälään 11. Tämä pykälä mahdollistaa lisärahoituksen hakemisen, jos valtion rahoituksen taso uhkaa vaarantaa riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen sekä pelastustoimen palvelujen järjestämisen perustuslain mukaisesti.

Neljän kuukauden arvioinnin jälkeen rätingit ovat saapuneet. Valtiovarainministeriö on arvioinut, ettei lisärahoitukselle ole tarvetta. Muistiossa tuodaan esiin sekä riittämätön näyttö lisärahoituksen tarpeesta ja lopputulema on se, että Vantaa-Keravan tulisi kyetä sopeuttamiseen ilman apuja.

On ymmärrettävää, että tällä ennakkopäätökseksikin nousevalla arvioinnilla halutaan vahvistaa myös valtiontalouden tiukkaa linjaa, mutta ongelmaton päätös ei ole.

Kriittiset haasteet

Päätöksen muistiosta nousee esiin järjestelmän ja ohjauksen kriittiset haasteet.

Lakisääteisten sote-palveluiden riittävyyden määritelmää ei ole olemassa, mutta jotenkin juuri sitä arvioitiin, tällä kertaa Vantaa-Keravan arvio ohittaen.

Samaan aikaan rahoituksen määräytymisen perusteet osoittautuvat hatariksi, sillä rahoituksen pohjalla oleva väestön palvelutarve ei ole vielä riittävän kehittynyt mekanismi. Tietopohja, joka palvelutarpeen arvioinnin taustalla on, on epätasaisesti kehittynyt esimerkiksi sosiaalihuollon osalta eikä edes tietopohjan muodostavat kirjaamis- tai kirjautumiskäytännöt ole vakioituja. Tämänhetkinen tilanne voi aiheuttaa merkittäviä virheitä tai jopa kertautuvaa alirahoitusta joillekin alueille.

Satunnaisgeneraattori on synnytetty, jos kirjaamiskäytäntöjen muuttaminen yhdellä alueella vaikuttaa rahoitukseen kaikilla muilla, vaikka niiden käytännöt pysyisivät ennallaan.

Suurin haaste tulee kuitenkin rahoituksen ja lainsäädännön toistaiseksi sovittamattomasta ristiriidasta, jossa näennäisesti itsehallinnollisilla alueilla ei ole tosiasiallista liikkumavaraa. Yksilön näkökulmasta keskeiset lait kuten perustuslaki, terveydenhuoltolaki, sosiaalihuoltolaki, vammaispalvelulaki ja laki kehitysvammaisten erityishuollosta, laki potilaan asemasta ja oikeuksista laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista, laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta sekä iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista ja lastensuojelulaki takaavat jokaiselle yksilölle tarvittavan hoidon ja palvelun.

Näistä jokaisen toteutumista myös arvioidaan ja valvotaan erikseen rahoituksesta irrallisena velvoitteena.

Lakia lain perään

Palveluiden järjestämistä ohjaa samaan aikaan laki hyvinvointialueesta, rahoituslaki, terveydenhuoltolaki, sosiaalihuoltolaki ja pelastuslaki.

Näiden päälle tulee vielä erilaiset laatusuositukset, kansalliset strategiat ja tavoitteet ja tutkimukseen perustuvat suositukset ja odotukset. Toimintaan ja sen laillisuuteen vaikuttavia lakeja on vielä liuta muitakin, joista ainakin kirjanpitolakia hyvin konkreettisesti koetellaan, kun hyvinvointialuelain edellyttämä tasapainotettu taloussuunnitelma raiskaa kirjanpitolakia mennen tullen.

Jälleen kerran, jokaista näitä tarkastellaan irrallisena rahoituksesta, eikä riittämätön rahoitus ole peruste jättää niitä noudattamatta. Samalla niiden noudattaminen ei ennakkopäätöksen mukaan ole peruste saada rahoitusta ja kas, olemme keksineet byrokraattisen noidankehän, joka ratkeaa vain riittävällä määrittelytyöllä ja lainsäädännön tulkinnan uudistamisella.

Hyvinvointialueen johdon, johtajan ja poliittisen johdon haasteena on tässä kohtaa päättää lähinnä lain rikkomisen asteesta ja painotuksista. Vaken ennakkopäätös ei asiassa auta, sillä määrittämättömäksi jäänyt palveluiden riittävyys, ja vaillinaiseksi ja satunnaiseksi osoittautunut palvelutarpeen tietopohja johtaa ilmeisesti myös tilanteeseen, että lisärahoitusta saa, jos silloinkaan, vasta akuutissa kassakriisissä.

Silloin saamme uuden kirjon rikottavia lakeja syntilistallemme, sillä jotenkin aavistan, että työlainsäädäntö ei hyvällä katso maksamattomia palkkoja tai tunnistan vähintään neljä lakia, joita ostopalveluiden maksamattomat laskut kiinnostaa.

Kirjoittaja toimii palvelutehtävässä Etelä-Karjalan hyvinvointialueen johtajana.