He eivät tiedä mitä tekevät
”Olen neuvoton”, tuskailee nuori aivotutkija. Suomen hallitus aikoo rahoittaa tuhat uutta tutkijakoulutuspaikkaa. Luku on niin suuri, että menestys on aiempaa todennäköisempää.
Miksei työstään innostunut tulevaisuuden toivo ole uutisesta riemuissaan?
Pieni taka-askel lähihistoriaan. Pitkän työn tuloksena viime hallituskaudella syntyi poikkeuksellinen puolueiden välinen yhteisymmärrys tutkimus-, kehitys- ja innovaatio (TKI) alan merkittävästä lisärahoitustarpeesta. Työryhmät suunnittelivat, panelistit keskustelivat ja toistelivat: TKI-strategiassa ”T” on ykkönen. Yrityksetkin sulivat yksimielisyyteen. ”Vahvat yliopistot ja keksivä perustutkimus takaavat sen, että teollisuudella on kehitettävää ja sovellettavaa”. Ymmärrettiin, että vuoden 2010 yliopistouudistus ja 2016 hallituksen leikkaukset kurjistivat yliopistojen ja Suomen Akatemian rahoitusta. Kilpailukykymme lasku vaati kiireisiä toimia.
TKI-laki tuli voimaan vuosi sitten. Se määritteli, että vuoteen 2030 mennessä TKI-rahoitus nousee neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta, 2000-luvun huippuvuosien tasolle. Innostus oli suurta.
Nyt kuitenkin suunnitelman ydin on katoamassa harkitsemattomiin päätöksiin. Akatemian vapaasti kilpailtava rahoitus laskee ja tutkijakoulutusta ajetaan kolmivuotiseksi. Juuri tämä pikalinja tohtoriksi epäilyttää nuorta tutkijaa.
Miksei tohtorinkoulutuspaikka kiinnosta, jos päähän asetellaan silkkinen silinteri aiempaa nopeammin?
”En halua B-luokan väitöskirjaa”, tutkijanalku huokaa. ”Lieneekö varaa silti olla hakemattakaan? ”
Lääketieteellisen keksivän tutkimuksen näkökulmasta muutos on huolestuttava.
Väitöskirjojemme keskiössä ovat vertaisarvioidut artikkelit. Jos kolmivuotinen tohtorien oikotie yhä niitä vaatisi, tulokset pilkkoutuisivat merkitykseltään vähäisiksi. Jos taas osatyöt jäisivät historiaan, siirtyisimme Saksan ja Britannian malliin, missä väitöskirjat ovat usein monografioita. Työ vertaisarvioidaan vasta väitösprosessissa – moni hylätään ja palautetaan korjattavaksi. Kilpailu tutkijanpaikoista on kovaa, jos julkaisut puuttuvat.
Hyvien artikkelien vuoksi Harvardin, Cambridgen ja Stanfordin ovet olleet pienen maamme tutkijoille auki. He ovat palatessaan tuoneet uutta osaamista ja asiantuntijuutta, yritysten ja yliopistojen eduksi. Paluu monografioihin sitoisi tutkijat kotimaahan. Palaisimme ajassa yli 50 vuotta taaksepäin.
Suomen Akatemian arvioinneissakin kello tikittää ja artikkelit painavat. Väitöspäivästä neljän vuoden ajan tutkija voi hakea itsenäistyvän tieteentekijän rahoitusta, mutta sen jälkeen ei. Kolmevuotinen julkaisuton hakija jää kovassa kisassa jyrän alle. Akateeminen urapolku ei enää olisi vaihtoehto.
Tuottaisimme kahden kerroksen tohtoreita – TKI-tohtoreita teollisuuteen ja tieteentekoon.
Kokonaisvaikutuksena uhraamme kokonaisen luonnon- ja lääketieteen tutkijasukupolven lyhytnäköisyyden alttarille. Akateeminen tutkimus näivettyy.
Tason yhä laskiessa yrityksetkin hakeutuvat vihreämmille laitumille. Näennäisesti yksinkertaisella muutoksella on siis monikerroksiset, pitkälle tulevaisuuteen ulottuvat vaikutuslonkerot. Tuhannen tohtorin kolmivuotispalkkausta valmistellaan kuitenkin jo höyryten. Merkittävä satsaus voi myös hyödyttää tieteen kilpailukykyä – jos siitä poistetaan kolmen vuoden jälkeinen väittelypakko.
Siten etenisi tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multalan ääneen lausuma hallituksen erinomainen tavoite: tutkimuksen tason kehittäminen.
Nuori tutkijamme huokaa: ”Onko varaa jättää hakematta? Onko perinteistä koulutusta yhä? B-luokan tohtoriksi en halua”.
