Neurologian alan lehti julkaisi hiljattain tapauskuvauksen työikäisestä miehestä, joka kärsi muistivaikeuksista ja sai Alzheimer-diagnoosin. Kutsun miestä Billiksi.

Artikkeli kiinnosti minua, koska olen julkaissut kollegani kanssa samanlaisen . Meidänkin potilaallamme epäiltiin etenevää aivosairautta.

Kutsun häntä Hannaksi. Kirjoitan hänen luvallaan.

Nelikymppinen Hanna työskenteli vaativissa tehtävissä. Hän oli kirjoittanut kuusi laudaturia ja väitellyt tohtoriksi. Hän ei ollut tätä ennen päivääkään poissa töistä.

Ja nyt hän oli tullut työkyvyttömäksi. Hän unohti mennä tärkeisiin tapaamisiin ja hakea lapsensa harrastuksista. Hän ei kyennyt enää käyttämään verkkopankkia, koska numerot eivät pysyneet riveillään. Hänen puolisonsa pelkäsi aivokasvainta.

Tein Hannalle neuropsykologisen tutkimuksen, ja kognitiivisissa toiminnoissa todella oli ongelmia. Aivan kuten Billillakin. Pään magneettikuvissa ei kummallakaan näkynyt mitään, mikä olisi selittänyt oireita.

Arvaatteko mistä oli kyse?

Billille oli määrätty kolme mielialalääkettä, kaksi psykoosilääkettä ja z-lääke – yhtä aikaa, opioidikorvaushoidon lisäksi. Hanna taas söi mielialalääkettä, litiumia, psykoosilääkettä, nukahtamislääkettä ja tarvittaessa bentsodiatsepiinia.

Miksi?

Hyvä kysymys. Hanna kertoo halunneensa alun perin vain keskustella elämästään ammattilaisen kanssa.

Sekä tieteellinen näyttö että terve järki kertovat, että riskit kasvavat, kun reseptit lisääntyvät. Silti lääkitystä ei vähennetty kummaltakaan, kun vakavia kognitiivisia ongelmia ilmeni. Sitä päin vastoin lisättiin: Billille aloitettiin asetyylikoliiniesteraasin estäjä, Hannalle levotyroksiini.

(Hannan muistivaikeuksien arveltiin ensin johtuvan kilpirauhasongelmasta. Levotyroksiini palautti kilpirauhasarvot viitealueelle, mutta ongelmat jatkuivat.)

Aivoterveydestä puhutaan nykyisin paljon. Psykiatriassa riskeihin suhtaudutaan kuitenkin yhä huolettomammin. Jo vuonna 1977 julkaistussa tutkimuksessa arvioitiin, että Suomessa määrättiin usein psyykenlääkeyhdistelmiä, jotka eivät olleet perusteltuja. Polyfarmasia on sen jälkeen vain lisääntynyt psykiatriassa.

”Siitä on tullut valtavirtaa”, farmasian professori Julie Zito totesi New York Timesille jutussa teineistä , joille oli määrätty jopa kymmentä eri psyykenlääkettä yhtä aikaa.

Erityisesti kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön määrätään tutkimusten mukaan usein lääkeyhdistelmiä, joita näyttö ei tue. Se oli myös yksi Hannan saamista diagnooseista, vaikka maniaa hänellä ei ollut koskaan ollut.

Useamman lääkkeen käyttö on joskus perusteltua. Hannan se teki työkyvyttömäksi – urallaan loistavasti pärjänneen ihmisen, joka oli halunnut vain keskustella elämästään.

”Kun lääkärit etsivät keinoa saada potilas oireettomaksi, he saattavat aiheuttaa ongelman, jota voisi kohteliaasti kutsua farmakologiseksi tapaturmaksi”, psykiatrian professori Mark Olfson sanoi Timesille.

Hanna ei käytä näin kohteliasta kieltä. Hän oli luottanut ammattilaisiin ja siihen, että riskit oli huolellisesti arvioitu. Hanna kutsuu kokemustaan kemialliseksi pahoinpitelyksi.

Hannan työkyky palautui vähitellen, kun lääkitys lopetettiin. Hän työskentelee nyt suuren organisaation johtajana ja voi hyvin.

Myös Bill toipui ”Alzheimeristaan” ja palasi töihin, kun masennus-, psykoosi- ja muut lääkkeet lopetettiin.

Neuropsykologille kokemus oli ristiriitainen. Oli huojentavaa nähdä Hannan toipuvan. Samalla tapahtumat olivat kuin satiirisesta tragikomediasta: kallispalkkaiset ammattilaiset lääkitsemässä potilaita työkyvyttömiksi ja toiset selvittämässä, mistä ongelmat johtuvat.