Psykopatiakäsitteen historia lienee kirjavampi kuin minkään muun psykiatrisen termin, mikä lienee ainakin osasyy siihen, että sitä joissain piireissä vierastetaan – erityisesti niissä, joissa rikollisuus nähdään voittopuolisesti traumaattisen lapsuuden ja kovaosaisuuden seurauksena. Joidenkin ihmisten leimallista piittaamattomuutta muiden kärsimyksistä, impulsiivisuutta ja manipulatiivisuutta on kuitenkin tuhansia vuosia ja kaikissa maanosissa kuvattu erilaisin termein.

Psykopatiaa vastaavien käsitteiden laajempi käyttö ajoittuu 1800-luvun alkuun, jolloin valistus ja tiede olivat jo syrjäyttämässä puhtaasti hengellistä näkemystä pahuudesta. Lääkäri Philippe Pinel kuvasi oppikirjassaan 1810, että ihminen voi tehdä käsittämättömiä, sairaalloisen tuntuisia tekoja, mutta toimia samalla täysin loogisena ja käsityskykyisenä persoonana. Manie sans délire ja folie raisonnante olivat hänen käyttämiään ilmaisuja.

Henry Werlinder listasi 160 psykopatian enemmän tai vähemmän tarkkana synonyyminä käytettyä ilmaisua. Nimikkeiden kirjo kertoo erilaisista näkökulmista ilmiöön, sillä esimerkiksi moraalinen värisokeus antaa ymmärtää, ettei yksilö ole valinnut poikkeamaansa. Osa termeistä taas sai myöhemmin holokaustin aikana synkän kaiun. Näihin kuuluvat mm. synnynnäinen brutaalius ja rakenteellinen psyykkinen alemmuus.

Kasvatusoptimismin ja antiautoritaarisen kulttuurimurroksen myötä psykopatiakäsite katosikin joksikin aikaa lääketieteessä yleisesti hyväksytystä terminologiasta. Oli julkaisusarjoja, jotka eivät ottaneet arvioitavakseen käsikirjoituksia, joissa nimitystä käytettiin. Se loistaa poissaolollaan myös Lääketieteellisen Aikakauskirjan Duodecimin hakemistossa vuosina 1976–89.

Myös mielentilatutkimuslausunnoissa on sittemmin pyritty välttämään kielteisesti arvottavia ilmaisuja, toisin kuin vielä seuraavassa sitaatissa 1950-luvulta. Siinä tutkiva lääkäri perustelee arviotaan täydestä syyntakeisuudesta seuraavasti:

"Tutkittavan luonteenominaisuuksia arvostellessamme ja niiden merkitystä punnitessamme on syytä muistaa, että yksilöllisiä luonteenpiirteitä vailla ei liene kenkään, ja melkoisenkin erilaisuuden eri ihmisten kesken on katsottava kuuluvan normaalirajoihin, koska muutenhan ihmisten enemmistö jouduttaisiin arvostelemaan poikkeavaluonteisiksi, psykopaateiksi. Suuressa määrin hänellä on tavallisen kehittymättömän tusinakansalaisen luonteenpiirteet: Pitkäjännitteisen päämäärän puuttuminen, terve ja arkisen karkea sukupuolisuus, nautinnon tavoittelu, alistuminen ulkonaiseen pakkoon ja välttämättömyyteen, mutta omakohtainen, luonteeseen ja vakaumukseen perustuva moraali ei ole kehuttava. Kohtalokkainta on ollut kuitenkin tutkittavan muista piittaamaton itsekkyys, joka edellä esitettyihin tusinakansalaisen piirteisiin yhtyneenä on johtanut hänet lukuisiin rikoksiinsa."

Sittemmin on päädytty uudestaan myöntämään, että muiden hyvinvoinnista tyyten piittaamatonta ihmistyyppiä kuvaamaan todellakin tarvitaan käsite. Tutkimuksellisesti ratkaisevassa asemassa on ollut Robert D. Haren alun perin vuonna 1980 julkaisema Psychopathy Checklist, muun muassa rikosten uusimista ennustava arviointiasteikko, jonka perusteella arvioitava saa 0–40 pistettä.

Psykopatia on usein asosiaalisen persoonallisuushäiriön narsistisesti värittynyt kärjistymä, jolle on tyypillistä toisten ihmisten manipuloiminen, pettäminen ja hyväksi käyttäminen. On kuitenkin olemassa pieni ryhmä ihmisiä, jotka ovat psykopaatteja täyttämättä asosiaalisen persoonallisuushäiriön kriteereitä. Heitä on kutsuttu mm. valkokauluspsykopaateiksi ja käärmeiksi liituraitapuvuissa.