Jäsenenä maailmanlopun kultissa

Jussi Valtonen

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.

Vuonna 1954 amerikkalainen perheenäiti Marian Keech ilmoitti saaneensa ulkoavaruudesta profetian, jonka mukaan maailmanloppu tulisi 21. joulukuuta. Pieni joukko haettaisiin avaruusaluksilla turvaan – ne, jotka uskoisivat Keechia.

Tästä alkoi yksi vaikutusvaltaisimmista tutkimuksista psykologian historiassa. Sosiaalipsykologi Leon Festinger soluttautui kollegoineen Keechin lahkoon selvittääkseen, mitä tapahtuisi, kun maailmanloppu ei ehkä tulisikaan. Ryhmällä oli paljon pelissä: moni oli ottanut Keechin puheet niin vakavasti, että oli jättänyt työnsä ja luopunut omaisuudestaan.

Mitä he ajattelisivat merkillisestä avaruusalustarinasta, kun se osoittautuisi vääräksi? Mitä he ajattelisivat itsestään?

Klassikkoteos When Prophecy Fails (1956) kuvaa jännitteistä tunnelmaa ratkaisevana yönä, kun hirmutulvaa tai ufojakaan ei kuulunut. Määräaika tuli ja meni; ryhmäläisten hermostuneisuus yltyi. Keech alkoi itkeä.

Mutta viideltä aamulla Keech sai yllättäen uuden profetian.

Jumala olikin päättänyt jättää maapallon tuhoamatta. Heidät oli säästetty! Pelastus oli heidän ryhmänsä, heidän uskonsa ansiota.

Ryhmäläisten epätoivo kääntyi voitonriemuksi.

Leon Festinger ei tehnyt vaivalloista kenttäkoettaan osoittaakseen, että jotkut sekopäät uskovat mihin sattuu. Festingerin pointti oli, että jokainen meistä suojelee uskomuksiaan samalla tavalla. Emme vain huomaa sitä itse.

Yksi Festingerin tärkeistä havainnoista oli, että kun kyse on tunnetasolla tärkeistä uskomuksista, sitoudumme niihin usein yhä tiukemmin, jos niitä haastetaan. Kun ryhmäläisten uskomukset joutuivat räikeään ristiriitaan tosiasioiden kanssa, heidän uskonsa ei heikentynyt vaan voimistui. Lahko oli aina vältellyt huomiota, mutta "pelastuksen" jälkeen Keech koki äkkiä tarpeelliseksi soittaa medialle. Ryhmäläiset, jotka eivät olleet aiemmin käännyttäneet ketään, ryhtyivät kertomaan muillekin ilosanomasta.

Tämä tuntuu ällistyttävältä, mutta näin ihmismieli näyttää rakentuneen. Ja tämä koskee valitettavasti meitä kaikkia.

Yksi esimerkki on klassikkotutkimus Stanfordin yliopistosta vuodelta 1979. Koehenkilöiksi valittiin opiskelijoita, jotka joko vastustivat tai kannattivat kuolemanrangaistusta. Kaikille annettiin luettavaksi kaksi tutkimusta. Yhdessä esiteltiin vakuuttavaa näyttöä sen puolesta, että kuolemanrangaistus vähentäisi väkivaltarikosten määrää, ja toisessa sitä vastaan. Todellisuudessa kumpikin tutkimus oli kokeenjohtajien sepittämä; "näyttö" oli laadittu huolellisesti sellaiseksi, että se oli molemmissa yhtä vakuuttavaa, mutta rohkaisi vetämään päinvastaiset johtopäätökset.

Voisi kuvitella että vakuuttava tieteellinen näyttö, joka viittaa kahteen päinvastaiseen suuntaan, tekisi ihmisistä varovaisempia näkemyksissään. Jos näyttö on selvästi ristiriitaista, voisi kuvitella että kannattajien ja vastustajien asenteet lähentyisivät toisiaan.

Mutta aivan kuten Keechin lahkolaisilla, opiskelijoiden näkemykset eivät lieventyneet vastakkaisen näytön vuoksi, vaan vahvistuivat. Molemmat ryhmät pitivät omaan maailmankuvaansa sopivia tuloksia uskottavampina ja vähättelivät vastakkaisia. Vastakkainen näyttö ei siis mennyt edes toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaan johti mielipiteiden kärjistymiseen. Ja nyt kyse oli älykkäistä, terveistä aikuisista yhdessä maailman parhaista yliopistoista.

Ihmismieli on rakentunut siten, että kuuntelemme ja muistamme parhaiten sellaista tietoa, joka sopii omiin uskomuksiimme. Kun kyse on tärkeistä asioista, joihin olemme tunnetasolla tai taloudellisesti sitoutuneet ja joiden puolesta olemme toimineet tai ottaneet kantaa, meidän on todella vaikea kuunnella vastakkaista näyttöä – silloinkaan, kun se olisi elintärkeää.

Tämä vinoutuneisuus on usein helppo nähdä – muissa. Omaa jäsenyyttään maailmanlopun kultissa on miltei mahdoton huomata.