Palasin kesällä Suomeen neljän vuoden kehitysyhteistyökomennukselta Keniasta. Afrikassa kirjoitin kokemuksistani blogeja; tekstit löytyvät Lääkärilehden verkkosivulta.

Palattuani jouduin muuttamaan kolmesti ja tyhjentämään ullakkokomerosta 25 vuoden tavarat. Materian siilaaminen yhdisti minut takaisin suomalaisuuteen, onhan tavaraähky jo uusi kansantautimme.

Aloitin kliinisen lääkärin ammatin uudelleen ja olin onnekas: saan totutella takaisin hieman pölyttyneisiin taitoihin rauhassa ja omalla erikoistumisalallani.

Ullakkotavaroissa oli sattumoisin kasa lääketieteellisen oppikirjoja ja luentomonisteita aika monen vuosikymmenen takaa. Meilahden Akuuttihoito-opas vuosimallia kirves ja miekka oli hiirenkorvilla ja apulaislääkärin ruokavalion eli kahvin täplittämä. Kyseinen hakumoottori oli vielä yllättävän ajankohtaista luettavaa, vaikka vähemmän löytyi tietoa digiriippuvuudesta ja ebolasta. Toisaalta pädin kokoisessa taskuoppaassa oli vain oikeaa tietoa, ei koko maailman tilaa.

Vietin myös hetken selaamalla erikoisalaani innoittanutta kuvateosta Tropical Medicine & Parasitology (Peter and Gilles, 3rd edition, 1989). Teos on varsin käyttökelpoinen edelleen, vaikkakin hirvittää, ettei potilaiden kasvoja ole edes yritetty peittää kuvissa. Ne eivät ole heikkohermoisille, mutta voisivat toimia vastaanotolla sokkiterapiana matokauhuisille asiakkaille.

Ihmisen patologia ei muutu yhtä nopeasti kuin diagnostiikka ja hoitomuodot – tai ainakin haaveet niistä. Jos maailmaan mahtuisi vain innovointia, meillä olisi jo nyt tekoälyimplantteja, verenkiertoon ruiskutettavia nanorobotteja ja 3D-printtipillereitä. Todellisuudessa jo potilastietojen matka manuaalisista elektronisiksi on ollut tuskainen ja paljastanut monta Apotin KANTApäätä…

Jokainen kipeä ihminen tarvitsee tietyn ajan, jotta hänen ongelmansa voidaan ymmärtää ja lääkitä oikein. Mikä on lääkärin ajallinen haamuraja yhden ihmisen hoitamisessa? Tämä on tärkeää varsinkin perusterveydenhuollossa, jossa potilasmäärät ovat suuret. Paljon maalaisjärkisiä keksintöjä on jo tehty, kuten tehtävien siirto lääkäreiltä hoitajille, mutta digihistoriallisia käytäntöjä, kuten varfariinin määrääminen ja reseptin uusiminen, on jäänyt syömään arvokasta aikaa.

Parin vuoden takaisen kansainvälisen tutkimuksen mukaan maailman pisimmät yleislääkärin vastaanottoajat ovat Ruotsissa, jossa ne ovat hieman yli 20 minuuttisia. Bangladeshissa lääkäri sen sijaan viettää potilaan kanssa keskimäärin 48 sekuntia. Tutkimus arvioi, että yli puolet maailman ihmisistä ei koskaan vietä lääkärin kanssa enempää kuin viisi minuuttia.

Olen yrittänyt mitata omaa laadullista haamurajaani potilastyössä: mikä on lyhin aika molemminpuoliseen tyytyväisyyteen? Suurin aikasyöppö vastaanottohuoneessa on tietokone. Hiirtä tulee palpoitua perusteellisemmin kuin vatsaa ja ruutua tutkittua syvällisemmin kuin kurkkuja ja korvia. Ihminen kyllä tulisi kuntoon vähemmällä vaivalla, tiedostot eivät.

On myös ongelma, että en osaa täydellistä kymmensormijärjestelmää, ja välillä on vilkaistava näppäimistöllä muistiinpanoja nakuttavia nakkeja. Vuosien aikana olen nimittäin todennut, että oli kyse potilaan tai sotilaan kohtaamisesta, tärkeintä on katsekontakti. Miten muuten välittyy se, että tämän tutkimattoman pituisen ajan keskityn vain sinuun? Ihmettelenkin, miksi konekirjoituskurssi ei ole lääketieteellisessä pakollinen.

Ratkaisuna käännän rintamalinjan siten, että näen yhtä aikaa sekä potilaan kasvot että ruudun ja pyrin välittämään katseellani, että edellinen on tärkeämpi kuin jälkimmäinen, oli aikaa kuinka paljon tai vähän tahansa. Niin haluaisin itseänikin kohdeltavan.