Iltalehti uutisoi 4.6.2018 102-vuotiaasta rouvasta, jonka suonensisäinen nestehoito oli terveyskeskuksen vuodeosastolla lopetettu (1). Rouva menehtyi jutun mukaan parissa vuorokaudessa. Omaiset olivat pettyneitä hoitoon, sillä heille jäi tunne, että läheinen näännytettiin kuoliaaksi.

Iltalehden mukaan 102-vuotiaalla oli sydämen vajaatoiminta, ja hän oli pääosin vuodepotilas. Nestehoidon lopettaminen oli hoitopäätös, joka on annettujen esitietojen valossa lääketieteellisesti hyväksyttävissä. Samalla se oli päätös, jota omaiset eivät voineet hyväksyä.

On yleistä ja täysin ymmärrettävää, että omainen ei käyttäydy rationaalisesti, kun kyse on vakavasta sairaudesta, saati kuolemasta. Yhteiskuntana olemme vieraantuneet kuolemasta, joka yhä useammin tulee täytenä yllätyksenä, jopa silloin kun potilaalla on vakavia perussairauksia tai kunnioitettava ikä.

Lääketieteen ja teknologian kehittymisen myötä yhä useampia sairauksia voidaan hoitaa enemmän ja pidempään. Hoidot kehittyvät vähemmän kajoaviksi, ja entistä huonokuntoisempia potilaita voidaan hoitaa. Kuinka pitkään hoitoja on mielekästä jatkaa? Mikä on hoidosta oletettavissa oleva hyöty? Onko keuhkokuume hyväksyttävä kuolinsyy? Mihin on hyväksyttävää kuolla?

Ajan henkeen kuuluu, että potilaat ja omaiset vaativat erilaisia tutkimuksia ja hoitoja. Lääkäreinä työhömme kuuluu kertoa hoitojen vaikutuksista ja vaikuttavuudesta. Terveydenhuoltojärjestelmä asettaa meidät tässä tehtävässä usein mahdottomaan tilanteeseen. Aikaa on liian vähän, jotta potilas tai omaiset voisivat primaarien tunnereaktioidensa jälkeen punnita vaihtoehtoja. Toisaalta pitkät hoitosuhteet vähenevät, mikä vaikeuttaa potilaan ennusteen ja sairauden etenemisen arviointia.

Defensiiviset hoitopäätökset yleistyvät; juridiikka ohjaa yhä voimakkaammin ajatteluamme. Tutkitaan mieluummin vähän liikaa, eikä oteta riskiä, että joudutaan jälkikäteen selittelemään, miksi ei tutkittu. Harvemmin joutuu nimittäin selittämään sitä, että olisi hoitanut tai tutkinut potilasta liikaa.

Ylihoitoa ei tapahdu pelkästään potilaiden tai omaisten vaatimuksesta. Me lääkäreinä syyllistymme siihen myös omista motiiveistamme, joskus tiedostamatta. Saatamme keskittyä sairauteen niin, ettemme näe potilasta sen takaa. Itse olen esimerkiksi lähettänyt vuodepotilaan erikoissairaanhoitoon niukan verisen vuodon vuoksi ja ollut vieläpä tyytyväinen, kun löytyi kohtusyöpä ja potilas pääsi nopeasti leikkaukseen. Muutaman kuukauden kuluttua potilas menehtyi vanhuuteen yhtä syöpädiagnoosia rikkaampana.

Hoidon rajaaminen saattaa tuntua epämiellyttävältä, ja toisaalta aloitetun hoidon jatkaminen on helpompi hoitopäätös kuin hoidon lopettaminen. Silti hoidon rajaukset kuuluvat usein elämän loppuvaiheen hoitoon. Pelkästään hoidon rajaaminen ei ole laadukasta hoitoa, mutta tarpeelliset rajaukset sisältävä hoitosuunnitelma on osa parasta mahdollista hoitoa ja jokaisen potilaan oikeus.

Lääkäreinä meidän tulisi tarjota potilaillemme mahdollisuus keskustella kuolemasta vielä silloin, kun he ovat kykeneviä ilmaisemaan oman tahtonsa. Ihanteellisessa tilanteessa omainen on mukana näissä keskusteluissa, hoitotahto on kaikille osapuolille selvä ja potilas saa kuolla, kun on sen aika.