Yksi vuorokausi, neljä tarinaa. Kurkistus opiskelijan, terveyskeskuslääkärin, eläkeläisen ja sairaalalääkärin arkiseen päivään alkuvuonna 2010. Mitä he ajattelevat työelämästä, mitä toivovat, mistä haaveilevat?

8:00

Kuopiolaisen Puijon sairaalan pääaulassa risteilevät pipot, tupsulakit, toppatakit, valkotakit, crocsit, nahkasaappaat, rollaattorit ja sairaalasängyt. Muutaman oven takana rauhaisassa auditoriossa sisätautien professori

Leo Niskanen

aloittelee luentoa yleisönään 130 kolmannen vuosikurssin kandia.

Tarkalleen ottaen aivan koko joukko ei ole vielä ehtinyt KYS:n auditorion sinisille istuimille, liekö syy pimeässä aamussa. Lääketieteen kandidaatti

Tiia-Maria Kukkonen

on herännyt ajoissa. Hän poimii laukustaan muistiinpanovälineet ja vesipullon, kirjoittaa ylös otsikon "Kilpirauhasen sairaudet".

Kukkonen voisi itsekin olla jonkun luennon kohde, malli elämäänsä tyytyväisestä opiskelijasta. Ala tuntuu omalta ja opinnot sopivan vaativilta. Opintotuella ja -lainalla elää, ja lainaa uskaltaa ottaa, sillä lääkärin töitä tulee riittämään. Kesät ja joulutauot Kukkonen työskentelee apteekissa tai osastofarmaseuttina sairaalassa. Ne taidot ovat ennen lääkistä suoritetun farmaseutin tutkinnon hedelmää. Poikaystävä on ylemmällä vuosikurssilla, joukko hyviä ystäviä vieressä.

- Ystävien kanssa ei opiskella, vaan rentoudutaan, Kukkonen kertoo.

Vapaalla hän soittaa alttoviulua sinfoniaorkesteri Tahdistimessa, muttei ota liikaa painetta siitäkään. On ehkä syntyjäänkin huono stressaamaan, mutta varmistelee jaksamisen liikunnalla ja löhöilyllä.

Mitä Kukkonen osaisi ennustaa tulevaisuudestaan kymmenen vuoden päässä? Ainakin sen, että hän työskentelee kliinikkona, ehkä sairaalassa, mahdollisesti jossain päin Etelä-Suomea. Ihan varmasti hän tykkää työstään.

Ja jos toivoa saisi, töiltä olisi hyvä jäädä aikaa muuhunkin.

Edellisestä päivästä kandin mieleen jäi sisätautien päivystyksessä kirjoitettu ensimmäinen oma teksti. Potilaan tutkiminen ja asioiden kirjaaminen kirkastivat erään asian.

- Kysyminen ja erityisesti kuunteleminen on tärkeää. Niiden opetteluun aion panostaa.

Tasaiseen täyttyvässä salissa pitkähiuksinen pyörittää hiussuortuvaa, pystytukkainen juo kahvia ja silmälasipäinen syö purkkaa. Kaikkien katseet ovat tiiviisti kohti valkokangasta. Kuvat Basedowin taudin äärimmäisistä silmäoireista otetaan vastaan hillitysti, kuten ammatti-ihmisten kuuluu.

Puoliltapäivin, kun Niskanen ja verisuonikirurgian ylilääkäri Kimmo Mäkinen ovat esitelleet kilpirauhasen joka kantilta, Tiia-Maria Kukkonen pakkaa laukun tyytyväisenä. Luennoitsijat kertoivat asian kiinnostavalla tavalla, ja mukana oli juuri niitä käytännön työstä kertyneitä vinkkejä, joita hän toivoo kuulevansa.

12:15

"Fatal error". Terveyskeskuslääkäri

Kimmo Sali

kuittaa tietokoneen ilmoituksen, sulkee ohjelmaikkunat ja aloittaa alusta koneen herättämisen. Puoli yhdeksi potilastietojärjestelmä on saatava henkiin, silloin alkaa Salin työpäivän toinen osa. Aamupäivän hän tutki vauvoja lastenneuvolassa, iltapäivän hoitaa omapotilaitaan.

- Onko Nieminen?, Sali kysyy ovellaan tasan puoli yksi.

Sali kättelee potilaan. He istuvat alas ja alkavat keskustella, kuin olisivat vain hetki sitten viimeksi nähneet. Kumpikin kyselee ja vastailee, katsoo röntgenkuvia, ja kymmenen minuutin päästä tyytyväisen oloinen potilas lähtee huoneesta.

Yleislääketieteen erikoislääkäri Sali on työskennellyt Hatanpään terveysasemalla 22 vuotta. Samassa huoneessa, hoitaen saman asuinalueen ihmisiä. Työkavereina on monta 1980-luvulla aloittanutta, ja valtaosan työn ilosta Sali nimeääkin hyvän työporukan ansioksi. Jokapäiväinen kahvitauko kollegojen kanssa hoitaa Balint-ryhmän virkaa. Muuten ei ehkä jaksaisi, sanoo Sali.

Vaikka kaikki hänen 2 460 potilastaan asuvat hyvämaineisessa kaupunginosassa ja suurimmalla osalla on elämä raiteillaan, työ tuntuu välillä raskaalta.

- Pitää vastaanottaa päivästä toiseen kärsimystä ja huonoa oloa, olla läsnä ja empaattinen. Se syö energiaa ja voimavaroja. Loman tarpeen huomaa siitä, että ei enää jaksaisi kuunnella, Sali kertoo.

Toisaalta työssä palkitsee se, että tuttujen potilaiden voinnin pystyy näkemään "jo nenänpäästä". Joidenkin kohdalla maaperä on erityisen hedelmällistä, neuvosta sammuu tupakka ja sulaa tynnyrimaha.

Terveysasemien imago-ongelma johtuu Salin mielestä niistä keskuksista, joissa virkoja hoitavat alati vaihtuvat sijaiset. Kuten iltapäivän viides potilas poislähtiessään huikkaa: "Olemme onnekkaita, kun meillä on ollut sama lääkäri kaikki nämä vuodet."

Kandeja ja nuoria lääkäreitä Sali houkuttelisi kollegoikseen kertomalla, että työ on monipuolista ja vaihtelevaa. Etulinjalaiset ovat paljon vartijoina, heillä pitää olla taitoa siivilöidä vakavat sairaudet alkuvaiheessa, tekemättä turhia tutkimuksia.

Yleislääkärinä myös Saudi-Arabiassa ja Pohjois-Norjassa työskennellyt Sali kokee olevansa vankasti omalla paikallaan.

- Isona minusta tuli tällainen omalääkäri. Olen viihtynyt, eikä enää ole pakko lähteä minnekään. Paitsi ehkä kansainväliseen avustustyöhön - pitkäaikaisen työtoverin, terveyskeskuslääkäri

Eila Rooselin

innoittamana.

Kello 16.30 Sali sammuttaa tiimalasia ahkerasti väläytelleen koneen ja lähtee hakemaan lasta päiväkodista. Ensitöikseen he suuntaavat pulkkamäkeen.

16:30

Oulun iltapäivässä natisevat talven huippupakkaset. Kardiologi

Markku Ikäheimo

istuu nojatuolissa koira sylissään ja miettii liki 40 vuotta kestänyttä uraansa. Sattumalta valikoitunutta, mutta antoisaksi osoittautunutta erikoistumisalaa. Tasaiseen tahtiin suoritettuja jatko-opintoja ja oppiarvoja. Työtä yliopistossa ja sairaaloissa, aikaa kunnanlääkärinä. Eläkkeelle jäämistä, jonka Ikäheimo kuvailee aluksi olleen "eestaas kulkemista".

Ikäheimo avaa kardiologian komeaa kehityskaarta. Muutama vuosikymmen sitten sydän paljasti itseään stetoskoopilla, sen rytmi piirtyi EKG:llä ja ääriviivat röntgenillä. Sitten tulivat verenvirtausta valottava doppler ja tarkemmat kuvantamislaitteet. Lääkehoitoarsenaaliin saatiin diureetit ja lopulta sydäntauteja ehkäisemään verenpaine- ja kolesterolilääkkeet. Siitä Ikäheimo hieman jyrähtää.

- Kun hoidetaan todennäköisyyksillä, on olemassa joukko potilaita, jotka syövät statiineja turhaan. Samoin ultraäänitutkimus voi paljastaa pieniä läppävikoja, jotka eivät tule koskaan haittaamaan potilasta, mutta joiden löytyminen jää vaivaamaan. Meidän pitäisi selittää potilaalle löydökset ja niiden merkitys. Hoitaa suuremman riskin potilaita, ei pienen.

Myös turhat invasiiviset temput saavat Ikäheimolta tuomion: jos potilas pärjää lääkkeellä, ei ennuste parane pallolaajennuksella.

Ikäheimo arvioi, että sydäntä tutkitaan ja hoidetaan nykyisillä menetelmillä vielä pitkään. Mutta jos sian sydämen saa siirrettyä ihmiseen, silloin alkaa kardiologiassa aivan uudentyyppinen aika.

Entinen OYS:n osastonylilääkäri on löytänyt päiviinsä leppeän rytmin. Hän hoitaa sydäntään liikkumalla luonnossa, Vienan Karjala on evakossa syntyneelle mieluisa maisema. Tapaa tuttuja potilaita yksityisvastaanotolla pari kertaa kuukaudessa. Hankkii mielenravintoa kirjoista ja musiikista. Seuraa lastenlasten elämää. Kokkaa rakkaan Kirsti-vaimon kanssa, tunnustaa joskus polttavansa aterian päälle sikarin. Toivoo luonnon ja ilmaston säilyvän ennallaan tuleville sukupolville.

Koira hyppää Ikäheimon sylistä. Pipsa-beaglelle isäntä ei ole dosentti eikä professori honoris causa, ei tuhansien sydänpotilaiden auttaja ja uusien kardiologien kouluttaja, onpahan isäntä vaan. Rauhallinen mies, jonka kanssa käydään lintumetsällä.

Pääsisi jo reissuun, pakkanen mokoma, koira näyttää ajattelevan käydessään kiepille isäntänsä jalkoihin.

19:00

Ilta virtaa tasaiseen vantaalaisessa Peijaksen sairaalassa. Kirurgiseen päivystykseen saapuu potilaita armeliaasti yksi kerrallaan. He kipuilevat polttelevaa ylävatsaa, pinkeää napatyrää, märkivää leikkaushaavaa. He ovat närästelleet viikkoja ja oksentaneet verta. Osaa on elämä potkinut, joitakin ryyppykaveri.

Päivystävä kirurgi

Heli Roukanoja

viilettää käytäviä ristiin rastiin. Tarkkailutilasta tutkimushuoneeseen, osastolta pukuhuoneeseen, leikkaussalista heräämöön. Potilaiden välissä hän vastaa puhelimeen, antaa konsultaatiota, sanelee.

Kello 20 leikkaussalissa valmistellaan päivän viimeistä päivystyksellistä toimenpidettä. 85-vuotias rouva saa puoliproteesin lonkkaansa, joka murtui kaatuessa. Potilaan vajotessa selkäydinpuudutukseen Roukanoja piipahtaa taukohuoneeseen. Eväsleipää, kuppi kahvia, 50 senttiä juhlamokkakolehtiin. Teeveessä pyörii ohjelma tamperelaissairaalan arjesta.

Roukanoja tekee viillon kello 20.40. Leikkaustiimin viisi naista tekee sujuvaa ryhmätyötä, kuudes hoitaa oman osansa nukkumalla levollisesti. Potilasta olisi saattanut lisärentouttaa tieto, että Roukanojan otteet ovat eksaktit, kuten kolme kertaa Suomen parhaaksi naiskoripalloilijaksi valitulla todistetusti on.

Kahden tunnin kuluttua Roukanoja sulkee haavan ja jutusteleva rouva nostetaan osastolle vievään petiin. Operaation aikana tutkimusjonoon on kertynyt viisi potilasta. Vastikään leikattu nuori nainen epäilee leikkaushaavansa tulehtuneen. Roukanoja kysyy, katsoo, koskettaa. Hän arvioi, että tuntemusten taustalla on pieni verenpurkauma.

- Tulet sitten tarvittaessa uudestaan, kynnyksen ei tarvitse olla korkea, Roukanoja rauhoittaa.

Roukanojaa mietityttää yleiskirugian tulevaisuus pienillä paikkakunnilla. Niillä olisi tarvetta päivystäville yleiskirurgeille, jotka voisivat arvioida kaikentyyppisiä potilaita.

- Riippuu täysin kolmevuotisen runkokoulutuksen laadusta, voiko sen pohjalta päivystää. Aiemmin yleiskirurginen koulutus kesti kuusi vuotta, jonka jälkeen oli mahdollista erikoistua kahden vuoden lisäkoulutuksella, hän puntaroi.

Tulevaa traumatologia kiehtoo ajatus kriisialueella työskentelystä. Roukanojan on helppo uskoa pärjäävän siellä, kuten pelikentällä, opiskelijana Pietarissa tai lääkärinä Peijaksessa. Hän ei tuskastu potilaihinsa, ei, vaikka moni visiitti kytkeytyy kuluttaviin elintapoihin. Jokaisella on omat heikkoutensa, hän ajattelee.

Kirurgin muut toiveet ovat elämänpituisia. Että mieli pysyisi avoimena ja saisi oppia joka päivä jotain uutta.

Roukanojan yli vuorokauden pituinen työrupeama jatkuu aamuyhdeksään. Kukkosen, Salin ja Ikäheimon uusi päivä on hyvällä alulla, kun päivystäjä saa päänsä tyynyyn.