Potilaan parhaaksi – vai rahat pois?

Terveydenhuollon uskottavuuden ja järkevän resurssien käytön takia tutkimus- ja hoito­käytäntöjen pitää olla lääketieteellisesti ­perusteltuja ja yleisesti hyväksyttyjä.

Miia Turpeinen toimii tutkimus- ja arviointiylilääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa sekä professorina Oulun yliopistossa.

Terveydenhuollon resurssit ovat rajalliset. Jos resursseja hukataan tutkimus- ja hoitokäytäntöihin, joiden vaikuttavuudesta ei ole näyttöä, se on aina pois jostain hyödyllisemmästä toiminnasta. Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä edellyttää myös, että ammattitoiminnassa sovelletaan yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja.

– Hoitopäätöksen rinnalla kulkee aina vaihtoehtoiskustannus. Siksi kannattaa pitäytyä hoitoihin, jotka ovat vaikuttavia, toteaa Miia Turpeinen, joka toimii tutkimus- ja arviointiylilääkärinä Oulun yliopistollisessa sairaalassa sekä kliinisen farmakologian ja lääkehoidon professorina Oulun yliopistossa.

– Potilaalla ei ole oikeutta saada mitä tahansa hoitoa. On nimenomaan lääkärin tehtävä päättää hoidoista. Lääkäri on puolueeton asiantuntija, jonka tehtävä on toimia potilaan parhaaksi.

Laadukkaat suositukset perustana

Tutkittuun tietoon perustuvia tutkimus- ja hoitokäytäntöjä on koottu suosituksiin. Keskeisimpiä suomalaisia suosituksia ovat Lääkäriseura Duodecimin ylläpitämät Käypä hoito -suositukset. Laadukkaiden ja relevanttien suosituksien tulisi olla terveydenhuollon tutkimus- ja hoitokäytäntöjen perusta. Tutkimus- ja hoitokäytäntöjen yhdenmukaisuus on perusteltua myös potilaiden yhdenvertaisuuden takia.

Lääkärillä on kliiniseen autonomiaan perustuva mahdollisuus harkita myös muita kuin yleisimpiin suosituksiin perustuvia hoitomuotoja yksittäisen potilaan kohdalla, mikäli potilaan terveys tai muut olosuhteet sitä edellyttävät. Valinnan tulee silti aina perustua näyttöön, odotettuun vaikuttavuuteen ja turvallisuuteen sekä potilaskohtaisiin hyötyihin ja haittoihin.

– Joskus on lääketieteellisesti perusteltua hoitaa potilasta yleisistä suosituksista poikkeavalla tavalla, mutta lääkäri ei voi hoitaa suurinta osaa potilaistaan niin. Jos näin käy, pitää hälytyskellojen soida. Jos lääkäri alkaa ajaa jonkun yksittäisen potilaan tai potilasryhmän asiaa, vaarana on, että hän ajaakin omaa asiaansa. Kassan kautta ulos -tyyppinen toiminta on tuomittavaa, Turpeinen sanoo.

– Jos lääkäri käyttää hoidossa kokeellisia menetelmiä, hänen pitäisi tehdä se tutkimusasetelmassa, dokumentoida tulokset ja pyrkiä julkaisemaan ne, jotta tuloksia voidaan arvioida. Näin voitaisiin mahdollisesti auttaa myös muita saman sairauden potilaita.

– Joillain erikoisaloilla tukeudutaan myös kansainvälisiin suosituksiin. Tämä aiheuttaa paljon keskustelua. Herää esimerkiksi kysymyksiä, miksi jotain tiettyä lääkettä ei suositella Suomessa, vaikka se on käytössä joissain muissa maissa. Suomalaiset suositukset on lokalisoitu Suomen oloihin – emme esimerkiksi suosittele käyttämään lääkettä, jota meillä ei ole saatavilla.

Uskomushoitoja ei tule tarjota

Lääkärinvalan mukaisesti lääkärin tulee käyttää vain lääketieteellisen tutkimustiedon tai kokemuksen hyödylliseksi osoittamia menetelmiä. Lääkärin ei tule tarjota uskomushoitoja.

Miia Turpeinen toteaa, että uskomushoitoja on monenlaisia. Kaikki eivät ole yhtä vaarallisia.

– On sellaisia uskomushoitoja, joita tehdään siekailemattomasti rahastamisen takia. Ne ovat yksiselitteisesti epäeettisiä. Uskomushoidot voivat olla vaarallisia joko suoraan tai epäsuorasti siten, että ne viivästyttävät diagnoosia tai asianmukaista hoitoa. Ainakin kaikkein haavoittuvimmassa olevia, kuten lapsia, pitäisi suojella uskomushoidoilta lailla.

– On myös sellaisia uskomushoitoja, joista ei sinänsä ole vaaraa, vaan jotka ovat lähinnä hoivaa. Viime mainitussa tapauksessa me lääkärit voisimme kysyä itseltämme, onko meillä aikaa kohdata potilas. Jos potilas tulee kuulluksi ja saa lääkäriltään aikaa ja empatiaa, voisiko olla, että hän ei etsisi apua uskomushoidoista?

Kaikki mahdollinen ei ole järkevää

Yhtenä taustatekijänä tehottomalle resurssien käytölle terveydenhuollossa on medikalisaatio, joka saattaa johtaa ylitutkimiseen, ylidiagnostiikkaan ja ylihoitoon. Medikalisaatiota ja siihen liittyviä ilmiötä voidaan vastustaa sitoutumalla tieteelliseen näyttöön, hyvään lääketieteelliseen osaamiseen ja kustannusvaikuttavuuden tavoitteluun.

– Vaikka kaikki alkaa olla mahdollista, kaikki ei ole järkevää, Turpeinen toteaa.

Hänen mielestään ihmiset elävät Suomen kaltaisissa maissa nykyään suojattua elämää ja ovat liikaakin tottuneet siihen, että lääketiede voi ratkaista kaikki ongelmat.

– Joskus tulee kuitenkin eteen tilanne, että kaikki hoidot on jo käytetty – esimerkiksi syöpä on edennyt niin pitkälle, että taudin aktiivinen hoito päättyy. Silloin potilaalle ja omaisille tulee hätä. Voi alkaa etsintä: olisiko vielä jokin keino, joka voisi auttaa? Tällaisissa tilanteissa koetellaan lääkärin autonomiaa ja etiikkaa: todetaanko, että valitettavasti hoitovaihtoehdot ovat loppuneet vai ryhdytäänkö touhuilemaan kaikenlaista, mikä todellisuudessa vain lisää kärsimystä.

– Terveydenhuollon resurssit on käytettävä niin, että niillä tuotetaan mahdollisimman paljon terveyshyötyä. Joskus se tarkoittaa myös tekemättä jättämistä. On miettivä, mihin yhteisiä varoja laittaa, Turpeinen painottaa.

› Lääkäriliiton terveydenhuollon teeseistä kerrotaan teesi kerrallaan muutaman viikon välein. Kaikki terveydenhuollon teesit löydät liiton verkkosivuilta osoitteesta www.laakariliitto.fi/teesit.

Teesi 4:

terveydenhuollon tutkimus- ja hoitokäytäntöjen tulee olla lääketieteellisesti perusteltuja ja yleisesti hyväksyttyjä.

• Lääkärin tulee soveltaa lääketieteellistä tutkimustietoa ja kokemusta potilaan parhaaksi.

• Lääkärin tulee noudattaa erityistä harkintaa ja varovaisuutta, mikäli on perusteltua käyttää yleisesti hyväksyttyjä hoitomuotoja, joiden vaikuttavuudesta on niukasti tutkimusnäyttöä.

• Lääkärin tulee keskustella potilaansa kanssa tämän mahdollisesti käyttämistä muista hoidoista ja tarvittaessa kertoa niiden haitoista.

• Lääkärin ei tule tarjota uskomushoitoja.