Lääketieteen opetus ja hiljainen tieto

Uusista opetusohjelmista huolimatta perinteillä on yhä sijansa yliopisto-opiskelussa.

Lääketieteen opiskelussa on aina ollut kyse sekä lääkärin työssä tarvittavista tiedollisista valmiuksista että kasvamisesta lääkärinä toimimiseen. Yliopistollisten tutkintovaatimusten mukaan etenevän lääkärikoulutuksen lisäksi opetuksessa on hiljaisena tietona välittynyt käsitys "hyvästä lääkäristä". Luentosalien ulkopuolella kuvaa on täydennetty medisiinarien yhteisöjen toiminnassa. Jotkut työssä tarvittavat valmiudet ovat tulleet virallisiin opinto-ohjelmiin varsin myöhään, kuten etiikka ja potilas-lääkärisuhteen harjoittelu. Historiaa tarkasteltaessa kiinnostavaa on, miten nämä teemat ovat pitkälti välittyneet hiljaisena traditiona ja miten tämä on näkynyt opetuksessa eri aikoina.

Mallioppiminen, hiljainen tieto ja symbolit

Lääketieteen opinnot voidaan määritellä akateemis-ammatillisiksi: kasvaminen lääkäriksi tapahtuu akateemisen tradition muodoin, mutta koulutukseen liittyy paljon käytäntöä. Tiedollisten valmiuksien lisäksi taidot - tapa toimia tulevassa ammatissa - on ollut merkityksellinen osa opetusta. Lääketieteellinen tiedekunta on aina ollut yksi yliopiston ammattiorientoituneimmista, vaikka ammatillisuuden aste tutkinnossa on eri aikoina vaihdellut. Tämä on näkynyt muun muassa siinä, että käytännön harjoittelun osuus on kasvanut ja teoreettisen opiskelun osuus pienentynyt viimeisen sadan vuoden aikana. Nykyisin perustiedot luonnontieteissä katsotaankin opittavan jo lukiossa. Toisaalta lääketieteellisen tiedon kasvun myötä teoriaopetusta on jouduttu rajaamaan uusilla tavoilla. Tietty määrä käytännön harjoittelua on ollut myös laillistamisen ehtona 1980-luvun alusta lähtien.

Lääketieteen tutkinto rakentui pitkään siten, että ensin suoritettiin teoreettinen lääketieteen kandidaatin tutkinto, jonka jälkeen siirryttiin käytännölliseen kliiniseen vaiheeseen. Nykyisin raja on opintokokonaisuuksien integroinnin myötä liudentunut. Käytännön laboratorio- ja muita harjoituksia kuului kuitenkin ennenkin opintoihin alusta alkaen. Myös luennoilla käytännön opetus korostui, kun professorit esittelivät tautitapauksia luentopotilaiden avulla.

Opetus kliinisessä vaiheessa tiivistyi kunkin oppiaineen klinikkaan, jossa professori toimi ylilääkärinä. Klinikkaopetukseen kuului kiertoja potilaiden luona ja toimenpiteiden seuraamista sekä osallistumista potilastyöhön. Vaikka käytännöllistä vaihetta ei alun perin ollut opinnoissa, seurasivat harvat lääketieteen opiskelijat jo Turun akatemian aikoina professorin työskentelyä niin kaupungin potilaiden parissa kuin sairasmatkoilla maakunnassa. Näin ollen voidaan sanoa, että lääkäriksi opiskelu on aina sisältänyt sekä teoreettisen tiedon omaksumista että käytännön työssä oppimista.

Yliopiston perinteinen tehtävä sisältää ajatuksen akateemisen kansalaisen kasvatuksesta: hyvän käytöksen, ahkeruuden ja yleissivistyksen opettamisesta. Lääkärikoulutuksessa hyvä käytös, oikeanlainen suhtautuminen potilaisiin ja kollegoihin, oli osa lääkärintyön etiikkaa. Oleellista oli kiinnittää tulevat lääkärit sekä lääketieteen että lääketaidon traditioon. Hyväksi lääkäriksi oppiminen tapahtui pitkään lähinnä hiljaisen tiedon ja esimerkkien kautta: seuraamalla professori-ylilääkäreitä kierroilla sekä vanhempia lääkäreitä ensimmäisissä työpaikoissa. Näin opittiin potilaiden kohtelua - joskus myös käymällä läpi omaa suhtautumista negatiivisiin esimerkkeihin. Samalla välittyi kuva suhteesta kollegoihin, avunpyytämisen ja konsultaatioiden käytännöt sekä 1900-luvun alussa vielä hahmottumassa oleva erikoistumisen kenttä.

Lääkärintyön etiikkaa ei juurikaan opetettu luennoilla. Ensimmäisenä sitä hahmotteli kirjalliseen muotoon professori Immanuel Ilmoni vuoden 1847 vihkossaan Om läkarens yrke och pligter. Yli puoli vuosisataa myöhemmin professori Max Oker-Blom piti aiheesta luentosarjan, jonka hän kokosi kirjaksi Lääkärintoimi ja sen etiikka vuonna 1911. Luentosarja ei kuitenkaan saanut säännöllistä jatkoa. Lääkärin etiikka oli sen sijaan 1950-luvulla vakioaiheena kandidaattiseurojen esitelmä- ja keskustelutilaisuuksissa.

Opiskelijayhteisöllisyyden merkitys

Lääketieteen ylioppilaiden ja kandidaattien yhteistoiminnalla on myös ollut kasvattava tehtävä. Toisinaan se on välittynyt lähinnä yhteisöjen traditioiden kautta, toisinaan kasvatustoiminta on ollut tietoista. Medisiinareilla oli jo varhain pyrkimyksiä yhteistoimintaan. Tiedekuntajärjestöt Medicinarklubben Thorax ja Lääketieteenkandidaattiseura perustettiin 1930-luvulla, mutta yhteisiä kokoontumisia oli toki ollut aiemminkin. Suuri merkitys oli vuosikursseilla, jotka muodostuivat tiiviiksi yhteisöiksi säädellyn kurssijärjestyksen myötä vuosisadan alkupuolella. Kurssi oli kandidaatin lähin toveripiiri, ja sen isännän yhtenä tehtävänä oli huolehtia, ettei kukaan jäänyt opinnoissa jälkeen.

Opiskelijakulttuuriin on kautta aikojen kuulunut yhteisöön ottamisen perinne. Lääketieteellisessä tiedekunnassa se sai omat, tieteenalaan liittyvät erityispiirteensä. Opiskeluajan alusta asti erilaisilla juhlilla ja muilla tapahtumilla oli merkityksensä yhteisöön sosiaalistumisessa sekä ammattikunnan traditioiden ja identiteetin välittymisessä. Ylioppilaskulttuuria väritettiin lääketieteellisellä terminologialla ja lääkärin työn symboleilla, mikä korosti medisiinarien erityisyyttä. Samalla ylioppilaat määrittelivät suhdettaan lääkärikunnan kulttuuriin ja muokkasivat sitä.

Tietoista kasvatustoimintaa oli kandidaattiseurojen pyrkimys määritellä medisiinarille sopivaa käytöstä ja hyvän lääkäriyden piirteitä. Tämä näkyi esimerkiksi Medisiinari-lehdessä 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella. Kollegiaalisuuden merkitystä korostettiin niin suhteessa vanhempiin ammattikunnan jäseniin kuin kannustamalla aktiivisuuteen oman opiskelijajärjestön piirissä. Kandidaattiseurat järjestivät myös uusille jäsenille ohjaustilaisuuksia, joissa käsiteltiin muun muassa lääkärin velvollisuuksia. Toisaalta hyvä lääkäriys ei ollut vain vastuullisuutta omassa työssä. Katsottiin, että lääkärin on vanhan sivistyneistöihanteen mukaisesti osoitettava kiinnostusta kulttuuriharrastuksiin ja yleissivistäviin kysymyksiin. 1960-luvun alussa alettiin vaatia lääkäreiltä yhteiskunnallista aktiivisuutta ja kannan ottamista lääkintäpolitiikkaan.

Viralliseen opinto-ohjelmaan

1960-luvulla käynnistyi keskustelu lääketieteen opetuksen välittämästä ihmiskuvasta ja potilaiden kohtelusta sekä lääketieteen yhteiskunnallisista ja eettisistä ulottuvuuksista. Modernisaation hengessä monet hiljaisena oppina välittyneet teemat haluttiin osaksi virallisia opintosuunnitelmia, mitä pyrittiin toteuttamaan seuraavan vuosikymmenen tutkinnonuudistuksessa. Käytännössä muutokset opetuksessa jäivät vähäisiksi ja teemat hautautuivat muiden reformiajatusten jalkoihin. Lopulta 1990- ja 2000-luvun suurissa opintouudistuksissa viralliseen opinto-ohjelmaan tuotiin kasvaminen lääkäriksi -kokonaisuus, potilastilanteiden harjoittelu sekä eettisten ja humanististen kysymysten käsittely.

Opiskelijat ovat kaikkina aikoina pitäneet tärkeänä käytännön harjoittelua, jossa esimerkkien opetuksella sekä henkilökohtaisella ohjauksella ja opastuksella on ollut suuri merkitys lääkäriksi kasvamisessa. Hiljaisen tiedon ja opiskelijayhteisöjen traditioiden merkitys ei ole myöskään kadonnut lääkärikoulutuksesta. Opintoputken lomassa on hyvä olla jatkossakin mahdollisuus tällaiselle toiminnalle.