Lääkärin Suomi 100/88. Lääketieteellinen tutkimus ja eettiset kysymykset

Lääkärit pohtivat eettisiä kysymyksiä pitkään pääosin oman ammattikunnan sisällä. Lääkäriliiton valtuuskunta hyväksyi vuonna 1956 ”Lääkärin eetilliset ohjeet” työn ja omantunnon ohjenuoraksi. Ohjeiden esikuvia olivat Ruotsin liiton eettiset ohjeet ja WMA:n toisen ­maailmansodan seurauksena muotoilemat julkilausumat.

Lääketieteellisen tutkimuksen etiikassa on vuosikymmenien aikana siirrytty ammattikunnan itse kirjaamista ja valvomista periaatteista lain velvoituksiin. Vuonna 1964 Maailman Lääkäriliitto hyväksyi Helsingin julistuksen säätelemään lääketieteellistä tutkimusta, jossa käytettiin ihmisiä koehenkilöinä.

Vuonna 1997 Euroopan neuvosto laati ihmisoikeuksia ja biolääketiedettä koskevan yleissopimuksen, joka sitoi poliittisesti neuvoston jäsenmaita. Kaksi vuotta myöhemmin Suomessa annettiin laki lääketieteellisestä tutkimuksesta, joka perustui kyseiseen sopimukseen.

Lain tavoitteena on turvata tutkimushenkilön oikeudet ja asema, asettaa vähimmäisvaatimukset tutkimusten arvioinnille ja määrittää tutkimuksen edellytykset. Tärkeää on, että tutkimuksen terveydellinen tai tieteellinen hyöty on suurempi kuin koehenkilöön kohdistuvat riskit ja haitat.

Lain myötä jokaiseen yliopistolliseen sairaanhoitopiiriin oli asetettava eettinen toimikunta, jonka tehtäväksi tuli antaa lausuntoja alueella suoritettavista tutkimuksista.