Lääkärin Suomi 100/76. Virhe vai vahinko? Lakisääteinen potilasvakuutus 1987
Potilasvakuutuksen lisäksi potilas-lääkärisuhde oli 1980-luvulla paljon esillä. Potilaiden tietotason kasvu toi uusia haasteita kanssakäymiseen. Asia nostettiin esille myös Lääkäriliiton juhlavuonna 1985. Kuvan asetelma nuorine naislääkäreineen kertoo monella tavalla uuden-laisesta aikakaudesta.
Potilaan vahingoittamisen mahdollisuus on jokaisen lääkärin keskeinen pelko. Ennen 1940-lukua ei – tuolloin taitovirheiksi kutsutuista – hoitovirheistä juuri puhuttu, mutta toisen maailmansodan jälkeen asia aktualisoitui, ja vähitellen myös lehdistö alkoi uutisoida skandaalijuttuja aihepiiristä.
Myös Lääkäriliitto aktivoitui asiassa, ja vakuutusyhtiöiden kanssa tehty sopimus toi liiton jäsenille mahdollisuuden ottaa vahinkovakuutus syyskuusta 1946 lähtien.
Vuoden 1974 vahingonkorvauslaki toi järjestelmään niin sanotun isännänvastuuperiaatteen. 1970-luvun lopulla (1978) vastuu- ja oikeusturvavakuutuksesta tuli Lääkäriliiton jäsenetu, ja siihen liitettiin vuoden 1984 alusta myös potilasvakuutus, joka kuitenkin koski ainoastaan yksityispraktiikassa aiheutuneita vahinkoja.
Helmikuussa 1984 sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen perustetulta potilasvahinkolautakunnalta saattoi pyytää lausuntoa henkilövahingon korvattavuudesta.
Kansainvälisesti edistyksellinen potilasvahinkolaki tuli Suomessa voimaan vuonna 1987. Sen ansiosta korvauksen saattoi saada myös ilman tuottamuksellisen virheen tai laiminlyönnin osoittamista, ja potilas haki korvausta suoraan vakuutusyhtiöltä, ei enää oikeusteitse vahingonkorvausoikeudesta.
Lääkäriliiton valtuuskunta oli jo vuonna 1978 hyväksynyt periaatteellisella tasolla ortopedi Tapio Tervon aloitteen korvattavuudesta myös hoitokomplikaatioista, joihin ei liittynyt tuottamuksellisuutta. Tervo oli myös mukana valmistelemassa potilasvahinkolakia.
