Lääkärin Suomi 100/69. Luonnonmukaisuuden ihanne – vaihtoehtohoidot ja lääketiede

1970- ja 1980-lukujen vaihteessa Suomessa koettiin medikalisaation vastareaktio, jonka avainsanoja olivat luonnonmukaisuus ja yksilöllisyys. Kyse oli vaihtoehtojen etsimisestä koululääketieteelle sairauksien hoitamisessa ja ennaltaehkäisyssä.

Tämä vaihtoehtolääketiede ei ollut vain avun hakemista lääkärikunnan ulkopuolisilta parantajilta, vaan kyse oli myös ihmisten omaehtoisesta aktiivisuudesta. Esimerkiksi feministit ottivat ruumistaan haltuun gynekologisen itsehoidon avulla sekä harjoittamalla luonnollista ehkäisyä. Synnytyksissä painotettiin naisen aktiivisuutta ja hylättiin lääketieteellinen kivunlievitys.

Kiinnostus vaihtoehtohoitoihin ilmensi länsimaisen luonnontieteellis-teknisen maailmankuvan kritiikkiä. Kyse oli aatteellisesta jatkumosta vuosisadan alun kansanparannukselle ja luonnonlääkinnälle – pääajatuksena oli luonnon parantava voima. Taustalla vaikutti myös lääkärien muuttuminen etäisemmiksi suurten organisaatioiden työntekijöiksi. 1980-luvun individualistisessa ilmapiirissä etsittiin läheisempää yhteyttä parantajiin.

Potilaasta tuli omaehtoinen toimija

Vaikka vaihtoehtoiset hoitomuodot kiinnostivat vain pieniä piirejä, ne kertovat aikakauden ihmiskuvan muutoksesta. Myös perinteisessä potilas–lääkäri-suhteessa passiivisesta autettavasta tuli aktiivinen, omaehtoinen toimija, joka punnitsi ratkaisuja yhteistyössä lääkärin kanssa.

Lääkärikunnassa suhtautuminen vaihtoehtohoitoja tarjoaviin "puoskareihin" oli kielteistä, mutta kansanparannuksen perinteeseen kuului myös hoitoja, jotka osa lääkäreistä oli valmis hyväksymään. Kuitenkaan kaikki vaihtoehtoisia hoitomuotoja etsivät eivät olleet "huuhaa-uskovaisia", vaan terveydestään huolehtivia kansalaisia, jotka vakavassa tilanteessa turvautuivat lääketieteen keinoihin.

Seuraavina vuosikymmeninä vaihtoehtoisten hoitomuotojen tarjonta ja markkinointi vain kiihtyivät, ja käyttöön otettiin käsite uskomushoidot.