Lääkärin Suomi 100/63. Ensimmäiset yleislääketieteen erikoislääkärit
"Yleislääkäriksi hakeutuminen ei ole enää hyppy pimeyteen, vaan askel selvästi rajattuun työkenttään, joka on verrattavissa muihin, joskin suppea-alaisempiin lääketieteen erikoisaloihin."
Tytteli Vohlonen 1969
Lääkärien jatkuvasti kiihtyvä spesialisoitumiskehitys oli johtanut siihen, että vuonna 1970 jo lähes puolet ammattikunnasta oli erikoislääkäreitä. Samalla terveydenhoito alkoi vallata yhä suurempaa osaa sairauksien hoidolta etenkin kunnanlääkärien työssä, ja ajattelu täydellistyi vuoden 1972 kansanterveyslaissa, jolloin kunnanlääkäreistä tuli terveyskeskuslääkäreitä ja tiettyyn työaikaan sidottuja virkamiehiä.
Lääkärien erikoistumiskoulutuksesta vuodesta 1960 lähtien huolehtinut Lääkintöhallituksen spesialiteettineuvottelukunta päätti lokakuussa 1969 yleislääkärien jatkokoulutukseen tähtäävästä avohoitospesialiteetista, jonka vaatimukset hyväksyttiin seuraavana vuonna.
Uuden erikoisalan nimeksi ehdotettiin muun muassa avohoidon tai perushoidon erikoislääkäriä, pätevöitynyttä yleislääkäriä ja perhelääkäriä suojattuna nimityksenä. Nimeksi valikoitui lopulta spesialiteettineuvottelukunnan kannattama yleislääketieteen erikoislääkärin nimike.
Uusi spesialiteetti oli kansainvälisesti katsoen ainutlaatuinen. Yleislääketieteen erikoisala esitettiin valttikorttina terveydenhoitopolitiikan painopisteen siirtyessä kohti avohoitoa.
