Lääkärin Suomi 100/55. Dialyysihoito ja munuaisensiirrot

1960-luvulla munuaisten vajaatoiminta ei enää ollut varma kuolemantuomio dialyysihoidon ja munuaisen siirron mahdollistumisen ansiosta. Akuuttia vajaatoimintaa kärsiville potilaille alettiin antaa dialyysihoitoa vuonna 1961. Aluksi hoitoa annettiin Helsingissä ja Turussa, myöhemmin samalla vuosikymmenellä myös Oulussa ja Tampereella. Kroonikkojen hoito aloitettiin vuonna 1964.

Hoitojen yleistymisestä huolimatta sen piiriin pääsi vain kymmenisen prosenttia tarvitsevista – pitkät välimatkat tuottivat useimmille ongelmia.

Hoitoverkoston laajentuminen ei ollut taloudellisesti mahdollista, sillä yhteiskunta ei ollut "valmis uhraamaan yhden alan kehittämiseksi varoja muiden kustannuksella", kuten munuaissairauksien hoidon uranuurtajat Börje Kuhlbäck ja Amos Pasternack vuonna 1968 Lääkärilehdessä kirjoittivat. Potilaille hoitoon pääsyssä oli kuitenkin kyse elämästä ja kuolemasta.

Ensimmäinen munuaisensiirto tehtiin Suomessa vuonna 1964. Siirrot tehtiin aluksi omaisluovutuksina, kunnes kudostenmääritys mahdollistui vuonna 1967. Myös hylkimisenestolääkkeet paransivat tuloksia. Elinsiirtojen määrä lisääntyi Lääkintöhallituksen määriteltyä yleiskirjeessään vuonna 1971 aivojen ja sydämen toiminnan pysähtymisen samanarvoisiksi kuolemansyiksi. Aivokuoleman käsite oli käänteentekevä, ja sen taustalla oli respiraattorihoidon kehitys.