Lääkärin Suomi 100/46. Ennen käytettiin aivoja, nyt antibiootteja – villi 1950-luku ja lääkekaupan valvonnan tarve
"Lääketeollisuuden tuotteet alkavat muodostaa ihmisen terveydelle pahemman uhan kuin monet sairaudet."
Sisätautiopin dosentti Klaus A. J. Järvinen Lääkäripäivillä 1959.
1950-lukua voidaan pitää vuosikymmenenä, jolloin keskustelu medikaalisaatiosta alkoi. Terapeuttinen vallankumous oli tuonut mukanaan valtavan määrän erilaisia spesifisiä lääkeaineita, ja lisää tulvi markkinoille koko ajan.
Tämä sai lääkärit paitsi keskustelemaan lääkkeiden käytön haitoista ja väärinkäytöstä, myös pelkäämään oma auktoriteettiasemansa puolesta. Monet lääkkeet olivat vapaasti saatavilla, ja apteekkarit, lääketehtaat, erilaiset "puoskarit" ja jopa potilas itse saattoivat nyt esiintyä parantajana.
Lääkärilehdessä kirjoitettiin 1950-luvulla lääkkeiden haittavaikutuksista, epäeettisestä mainonnasta, lääkemyrkytyksistä ja suuren yleisön lääkkeiden käytön ongelmista. Myöskään lääkärit eivät pysyneet mukana lääkkeiden sivuvaikutuksissa valmistemäärän kasvaessa jatkuvasti.
Talidomidikohu oli käännekohta
Suurin kansainvälinen käännekohta lääkevalvonnassa oli talidomidin aiheuttamien sikiövaurioiden tulo julkisuuteen vuonna 1961.
1960-luvun alkupuolella tuli voimaan monia uudistuksia, jotka johtivat lääkeaineiden kaupan ja käytön valvontaan myös Suomessa: yhteispohjoismaisen farmakopean käyttöönotto, sairausvakuutuslaki ja apteekkitavaralain muutoksella aloitettu farmaseuttisten erikoisvalmisteiden rekisteröinti vuonna 1964 sekä keväällä 1966 käyttöönotettu sivuvaikutusrekisteri.
Sairausvakuutuslain myötä korvattavien lääkkeiden kohdalla tuli käyttää virallista lääkemääräyslomaketta, ja jokainen lääkäri sai henkilökohtaisen sairausvakuutuskoodileimasimensa.