Lääkärin Suomi 100/28. Lääkärit ja toinen maailmansota

"Elettiin sotavuotta 1943. Olin saanut määräyksen ilmoittautua Varsinais-Suomessa sijaitsevan sotasairaalan päällikkölääkärille. … Kun marssimme sisään, professori katsoi meitä kerran, tarttui molemmin käsin päähänsä, käveli edestakaisin ja parahti epätoivoisena: Herrajumala, minä olen pyytänyt tänne lääkäreitä, ja minulle lähetetään kaksi lasta!"

Kertoja, 23-vuotias nainen, päätyi professorin oven taakse ainoana koulutuksenaan sisämedisiinan propedeuttinen kurssi ja kirurgian ensimmäinen kurssi. Niiden avulla piti ryhtyä toimimaan sotasairaalan kirurgina.

Esimerkki kertoo sodan tilanteesta. Kaikki lääkärivoimat oli valjastettava käyttöön, jotta maassa saatiin pyöritettyä sotilaiden ja haavoittuneiden, sotavankien, invalidien sekä siirtoväestön ja muiden siviilien hoito.

Pula-aika heikensi vastustuskykyä, taudit liikkuivat, hygieniaolot olivat puutteelliset, ja lääkärien tehtävänä oli kaiken tuhon keskellä "pelastaa mitä pelastettavissa on", kuten Lääkäriliiton puheenjohtaja William Kerppola sodan jälkeen totesi.

Sodan jälkeen oli järjestettävä sotainvalidien huolto. Maa oli täynnä miehiä, joilla oli amputoituja raajoja, selkäydinvammoja, traumatisoituneita mieliä ja lääkeriippuvuuksia. Sukupuolitaudit olivat sodan jälkeen lisääntyneet, samoin tuberkuloosi, kun moni parantola oli otettu sotilaskäyttöön tai jäänyt rajan taakse.

Sota siis vei lääkärin työkenttää aimo annoksen taaksepäin. Onneksi lääketieteen käsityöläisille oli luvassa myös helpotusta. Käyttöön alkoi tulla uusia lääkkeitä, joiden terapeuttiset vaikutukset tuntuivat suorastaan yliluonnollisilta.