Lääkärin Suomi 100/16. Erimielisyyksien aika: Lääkärit kielikiistoissa
Suomalaisuus merkitsi 1920- ja 1930-lukujen aitosuomalaisille nimenomaan suomenkielisyyttä. Kuvassa on yksi monista ylioppilaiden mielenosoituksista.
1910-luvulla Suomen lääkärikunta oli varsin yhtenäinen, mutta pinnan alla kyti. Itsenäistymisen myötä sivistyneistön keskuudessa alettiin käydä taistelua maan kulttuurisesta suunnasta ja identiteetistä. Keskiöön nousi kysymys suomen ja ruotsin kielen välisestä suhteesta.
Kieliriita näkyi yhteiskunnassa monella tasolla. Lääkärikunta alkoi jakautua kielellisesti – Lääkäriliitto säilyi kuitenkin kaksikielisenä. Tilanne tulehtui etenkin yliopistolla, mikä ilmeni myös lääketieteen professorien virantäytöissä. Ylioppilaiden keskuudessa kannatusta sai aitosuomalaisuus.
Yleinen kehitys oli taustana sille, että 1930-luvun alussa medisiinarit perustivat omat seuransa: ruotsinkielisen Medicinarklubben Thoraxin ja suomenkielisen Lääketieteenkandidaattiseuran. LKS aktivoitui ensimmäisinä toimintavuosinaan muun muassa kampanjassa Helsingin yliopiston muuttamiseksi kokonaan suomenkieliseksi.
Kieliryhmien välinen kuilu oli syvä. Vasta sodan myötä suomen- ja ruotsinkieliset tekivät sovun, ja myös lääkäri- ja kandidaattiseurat solmivat suhteet toisiinsa.
