Lääkärin Suomi 100/13. Cavete collegae! Vuoden 1921 kunnanlääkäriohjesääntö ja varhainen edunvalvonta
"Eikä hän tavallinen kuolevainen ihminen voi millään tavoin kaikissa suhteissa täyttää kaikkien kuntansa mahtavien itsekkäisiä, useimmiten luonnottomia ja kovin alkeellisesta käsityskannasta johtuvia vaatimuksia, joka seikka puolestaan jo voi johtaa siihen, että hän uudistusvaaleissa tulee sivuutetuksi tai muutoin joutuu kärsimään asemansa epävakaisuuden takia."
Näin kuvattiin Lääkäriliiton ensimmäisessä yleisessä kokouksessa kunnanlääkärin asemaa paikallisyhteisössä. Kunnanlääkäri-instituutio oli peräisin 1800-luvulta.
Ohjesääntöä kunnanlääkäreille ryhdyttiin luomaan jo 1902, kun havaittiin, että joissain kunnanlääkäripiireissä ohjeena olivat vain viranomaisilta saapuneet kirjeet. Seuraavan kerran asiaan palattiin vuonna 1912 liiton perustamisen jälkeen. Osa kunnista otti tuolloin laaditun ohjesäännön käyttöön, mutta laajamittaisesti sitä ei vielä ryhdytty noudattamaan.
Lopulta liiton yleisessä kokouksessa 1921 hyväksyttiin kunnanlääkärien ohjesääntö, jonka vahvistivat vastaperustettu Kunnanlääkäriyhdistys, Maalaiskuntien liitto ja Lääkäriliitto. Ohjesäännössä vähimmäispalkan suuruudeksi määriteltiin 12 000 markkaa (3 400 euroa). Vastaanottomatkoista tuli saada erillinen korvaus, ja virkaan kuuluivat luontoisetuina vapaa asunto ja lämmitys.
Tämän jälkeen kunnat piti vielä saada hyväksymään ohjesääntö. Yleensä kunnat suostuivatkin – usein tosin vasta liiton asettaman hakukiellon eli "Cavete collegae" (Varokaa kollegat) -julistuksen ja pitkällisten neuvottelujen jälkeen. Kunnanlääkäriyhdistyksen kymmenvuotiskokouksessa 1930 havaittiin, että 80 prosenttia kaikista kunnista oli hyväksynyt ohjesäännön.
