Viikonloppuna Lääkäriliitossa pyöri hurmioitunutta lääkärikuntaa. Kerrankin on aikaa keskittyä taiteeseen! Ja kun lempiharrastusta opettaa ammattitaitoinen ja innostava opettaja, taidot kehittyvät harppauksin.

- Hyvä on, paljastetaan. Me tutustuimme tanssien tanssiravintola Tulisuudelmassa Maija Vilkkumaan konsertissa Vantaalla,

Mika P. Salminen

ja

Hanna Nohynek

nauravat.

Pariskunta tanssii edelleen säännöllisesti tanssiravintoloissa. Kotonakin matot kääritään rullalle ja valitaan laajasta levykokoelmasta tunnelmaan sopivaa musiikkia: usein rockia tai perinteisempää tanssimusiikkia.

Mika P. Salminen ja Hanna Nohynek tulivat hakemaan viime viikonlopun kulttuuripäiviltä opastusta tangon askeliin. He kuuluvat 300 kulttuurinharrastajan joukkoon, jotka osallistuivat Duodecimin, Lääkäriliiton, Lääkärien Kulttuuriseuran ja Finska Läkaresällskapetin järjestämille kulttuuripäiville. Suosituimmat viikonlopun kurssit olivat valokuvaus, akryylimaalaus ja tanssi.

Tanssiharrastusta pitävät yllä Salmisen muusikkous ja Nohynekin liikunnallisuus. Salminen on soittanut rumpuja tanssiorkesterissa ja soittaa harrastuksenaan edelleen, mutta päivätyönään hänellä on rakennusalalla teknisenä myyjänä. Nohynek on puolestaan monelle kollegalle tuttu Kansanterveyslaitoksen rokoteosaston lääkärinä ja nyt akatemiatutkijana.

- Valssin osaamme jo. Äitini nimittäin opetti minulle aikoinaan valssin ja humpan, että saisin tanssitaitoisena tyttöjä, Salminen myhäilee.

Nohynek on opiskellut kouluaikana modernia tanssia ja opiskeluaikanaan kansantansseja. Mökillä Heinävedellä tuli käytyä lavatansseissakin.

- Tanssi on hyvää liikuntaa ja muuttuu vain paremmaksi, kun saamme savuttomat ravintolat, Salminen sanoo.

Lääkärikunnassa monilahjakkuuksia

Kulttuuripäivien aikana on käynyt ilmi, että lääkärikunnassa on runsaasti taiteita pitkälle harrastaneita monilahjakkuuksia. Heidän lisäkseen on tänä vuonna otettu huomioon myös ne, jotka eivät ole harrastaneet aktiivisesti kulttuuria, mutta haluavat oppia ymmärtämään ja nauttimaan kulttuurista entistä enemmän.

Tarjolla on ollut suurta kiinnostusta ja innostusta herättäneet Kansallisoopperan ja Svenska Teaternin vierailut joihin kuului taiteilijoiden tapaamisia, kulissien takaiseen elämään tutustumista, luentoja oopperamusiikista sekä Toscan ja Sound of Musicin esitykset. Lauantaina järjestettiin lääkärikonsertti Satakuntatalossa ja Helsinkiin tutustuttiin kulttuurihistoriallisella kierroksella.

- Olemme saaneet myös paljon kehuja

Ulla Rauramon

pitämästä ruokakulttuurikurssista. Rauramo luennoi muiden muassa syömisen ja ruuan historiasta, perinteistä ja yleensäkin ruuan merkityksestä, tapahtuman puheenjohtaja

Ulla-Kaija Lammi

iloitsee.

Kulttuuripäivät eivät ole vielä vakiintuneet, mutta periaatteessa niitä on tarkoitus pitää kolmen vuoden välein.

Armotonta grafiikkaa

- Tämä on armoton laji. Vaatii pitkää pinnaa, että jaksaa tehdä jokaisen työvaiheen pilkuntarkasti. En ole ikinä tehnyt mitään näin monimutkaista. Ei tätä kyllä kerta tekemisellä opi, etsaus- ja pehmytgrafiikkakurssilla ahertava Diacorin psykiatri vaikeroi.

- Niin, tässä on paljon kemikaaleja ja työvaiheita. Mutta ne, jotka ovat kokeilleet, jäävät kyllä tähän koukkuun! taidegraafikko

Virve Lilja

sanoo.

Kulttuuripäivien grafiikkakurssilla on ylellinen tilanne: Virve Lilja on asetellut pitkälle pöydälle metalligrafiikan tekemisessä välttämättömiä työvälineitä prässistä lukuisiin kemikaaleihin ja paperilaatuihin. Tällaisen työvälinearsenaalin hankkiminen tulisi harrastelijalle kohtuuttoman kalliiksi.

Vaikka grafiikka onkin uutta, on

Hannu Mononen

harrastanut piirustusta, maalausta ja valokuvausta jo vuosikaudet. Hän on tehnyt pilapiirroksia esimerkiksi Nuori Lääkäri -lehteen 1980-luvulla.

- Pilakuvissa on hauskaa karrikointi, piirteiden liioittelu. Monet kuvat kehittyvät tylsillä luennoilla, Mononen kertoo

Monosen edessä pöydällä onkin kuparilevy, jossa virnistää mies, jolla on vain pää valtavine aivoineen ja isot lättäjalat. Toiseen kuparilevyyn hän on tehnyt perinteisemmän kuusen. Takana on pitkä prosessi ja monia koevedoksia, joista osaan hän on itse tyytyväinen, mutta joitakin "tuli työstettyä aivan liikaa".

Mikä sitten saa miehen aina jatkamaan?

- Vaikka tämä ei olekaan mikään vakava harrastus, enneminkin leikkiä, saatan raivostua, kun menee pieleen. Parhaassa tapauksessa yllätyn itsekin lopputuloksesta, oman käteni jäljestä. Tärkeää on prosessi, joka lähtee idean kehittelystä ja luonnoksista. Vähitellen aihe kehittyy ja parhaimmillaan myös oivaltaa jotain.

On opittava katselemaan

Akvarellikurssilla

Virpi Heimonen

asettelee huolellisesti appelsiinin ja paprikan raidalliselle kankaalle. Istahtaa ja katselee.

- Akvarelleille on ominaista, että aihetta tutkaillaan pitkään. Pitää ensin nähdä valmis työ mielessään, vasta sen jälkeen tartutaan siveltimiin, Heimonen sanoo.

On siis opittava näkemään. Kiireetöntä katselemista ja pohdintaa seuraakin sitten nopea ja luova toiminta etenkin silloin, kun maalaa märälle paperille. Täytyy tietää, mitä on tekemässä, sillä lopputulosta ei voi enää korjailla.

Silmälääkäri Virpi Heimosesta piti alun perin tulla taiteilija. Hän pyrkikin Taideteolliseen korkeakouluun graafiselle linjalle, mutta putosi viimeisessä karsinnassa. Nykyisin hän työskentelee lääkärinä HUS:n silmäklinikalla ja on tyytyväinen ammattiinsa, mutta taiteen harrastamista ei hän missään vaiheessa jättänyt.

- Akvarelleissa minua kiinnostaa herkkyys ja nopeus. Niissä ei suhrata viikkokaupalla niin kuin öljyvärien kanssa. Akvarelleilla saa heleät ja kauniit värit. Välineitä siihen tarvitaan vähän ja niitä voi kuljettaa helposti mukanaan minne tahansa, Heimonen kertoo.

- On hieno tunne kun saa keskittyä johonkin asiaan intensiivisesti ja vielä luotua jotain kaunista. Vaikka pääasia on se, että tekee itse, ei lopputulos.

Valokuvaus

Väestöliiton perinnöllisyysklinikassa työskentelevä

Riitta Salonen

on ollut aina innokas valokuvaaja. Ensimmäisen järjestelmäkameransa hän hankki jo 1970-luvulla ja opetteli sen innostamana myös kehittämään valokuvia. Kun lapsia syntyi, harrastus muuttui perheen ja lomamatkojen kuvaamiseen - ja niistä onkin kaapeissa muistona tukuittain diakuvia.

- Olen todella sitä mieltä, että kuva kertoo paljon enemmän kuin sanat. Sanat eivät kiinnosta minua, Riitta Salonen julistaa.

- Nyt haluan oppia digitaalisen kuvauksen mahdollisuuksia, varsinkin kuvankäsittelyn. Hankin digitaalikameran jo seitsemän vuotta sitten, mutta en ehtinyt perehtyä kameraan tai sen mukana tulleen Photoshopin mahdollisuuksiin, Salonen harmittelee.

- Opimme myös, mihin asioihin pitää kiinnittää huomiota ennen kuin laukaisijaa painaa. Olin ennen liian hätäinen. En ole huomioinut valon ja varjon osuutta, esimerkiksi odottamalla, että pilvi liikkuisi kuvan kannalta edullisimpaan kohtaan.

-Myös white ballance -toiminto oli minulle uutta. Sillähän saadaan keinovalossa mahdollisimman luonnonmukaiset värit.

Tänään keskitytään kuvankäsittelyyn, esimerkiksi siihen, miten vanhojen digitalisoitavien valokuvien kuvien värejä saa paranneltua.

- Tämä kurssi on ollut erittäin hyödyllinen. Olen oppinut monta asiaa ja päässyt pintaa syvemmälle. Aiemmin vain pohdin, onko vika minussa vai kuvankäsittelyohjelmassa, Salonen sanoo.